Lauantaisia koirauutisia

Kirjoituksen ns. pointti jäi ymmärtämättä, varsinkin, jos sen olisi tarkoitus olla kielellinen, kuten voisi olettaa.

Enemmän kuitenkin ihmetyttää, että ensin kerrotaan koiran osaavan yli 2000 sanaa, sitten 2000 sanaa. Ja kummallakin kerralla kirjoitetaan 2000 eikä Kotuksen suosituksen mukaan 2 000.

Mutta mihin tuo väite perustuu? Kuka on osoittanut ja missä? Väite vaikuttaa samantasoiselta kuin jutut siitä, että eskimoiden kielessä on sata, tuhat tai triljoona lunta tarkoittavaa sanaa.

"bordercollien on osoitettu oppivan yli 2000 sanaa" Tässä on puhe koirarodusta. Amerikkalainen narttu - Cathy muistaakseni - oppi noin 2 200 sanaa.
Tieto on peräisin Tiede-lehdestä.

"Osku tulisi alta ns. aikayksikön minua puolustamaan - koko 2000 sanan varastollaan." Tässä on puhe koirarodun yksittäisestä edustajasta, tästä nimenomaisesta Oskusta.

Lähdeviite yksilöi lähteen niin tarkasti, että lähde on sen perusteella löydettävissä vaivatta, eikä esimerkiksi lukemalla läpi Tiede-lehden vuosikerrat.

Lisäksi viittaus populaaritieteelliseen julkaisuun (so. tieteen alaan kuuluvia asioita käsittelevään viihdejulkaisuun) on lähdeviitteenä arvoton ainakin, ellei viitatussa kirjoituksessa itsessään ole aitoa lähdeviitettä. Ja jos siinä on, olisi parempi antaa viittaus suoraan alkuperäiseen lähteeseen.’

Epäselväksi jäi myös se, miten väitetystä jonkin koirayksilön kielitaidosta voidaan päätellä toisen koirayksikön sanaston määrä (vieläpä tarkasti).

Rivien välissä yritän tietysti sanoa mahdollisimman asiallisesti, että puheet koirien osaamien sanojen määristä ovat silkkaa huuhaata. Tiedän kyllä hyvin, että koira saattaa reagoida esimerkiksi sanaan ”myyrä” hyvinkin innokkaasti, mutta ellei toisin osoiteta, tätä on pidettävä Pavlovin koirien kuolaamisen kaltaisena ehdollisena reaktiona.

Sellaista esiintyy kyllä meidän ihmistenkin keskuudessa (esim. kun joku sanoo ”USA” tai ”islam” tai ”neekeri”, adrenaliinin eritys lisääntyy ja syntyy erilaisia reaktioita), mutta sanojen osaaminen on kuitenkin jotain muuta.

Harvemmin sitä on vaadittu kolumniin tai blogikirjoitukseen tieteellisen artikkelin viiteapparaattia.

Mutta mitäs sanot siitä, että tämä amerikkalaisnarttu tunnisti lelut myös kuvista? Kun hänelle näytettiin lelun kuvaa, hän kävi hakemassa kuvan lelun.

Kohta kai Oskullekin voi jättää kirjoitetun viestin jääkaapin oven: "Hei, Tulen tänään vähän myöhemmin. Ota alakaapista raksuja."

Koskelan tekstistä tunnistaa lemmikkinsä ylivertaiseen älykkyyteen uskovan omistajan. Ja hän on kohdaltaan varmasti täysin oikeassa!

Vaikka oma kissani onkin ehdottomasti fiksumpi kuin mikään koira tai kissa, sen sanavarasto (Nau-uu!) rajoittuu suunnilleen sen ilmoittamiseen, että kupista puuttuu ruokaa :).

Pitäisi useammin vaatia viitteitä. Jos viitettä ei pysty esittämään vaadittaessakaan, väitettä on syytä pitää huuhaana. Tyypillisesti kyseessä on puolivillaisen sepitteen paisuteltu versio, joka on suusta tai julkaisusta toiseen kulkiessaan muuntunut useita kertoja.

Jos väität, että on *osoitettu* jonkin koirarodun tai koiran oppivan 2 000 sanaa, niin kai nyt jokin suunsoittoa parempi vastaus pitäisi löytyä kysymykseen ”Ai missä?”

Verkosta löytyy monenlaisia vihjeitä aiheeseen (ymmärtävätkö koirat ihmiskieltä) liittyvistä tutkimuksista: esimerkiksi näistä voisi yrittää seurata eteenpäin Science-lehteen:

http://www.wired.com/science/discoveries/news/2004/06/63792

http://www.foxnews.com/story/0,2933,122326,00.html

Yksi kirjoittaa pakinatyyliin sotakoirasta ja omasta lemmikistään.

Toinen alkaa kyselemään lähdeviitteitä. Ja jatkoviestissä päättelee blogimerkinnän olevan huuhaata.

Onko lukutaidossa vikaa, vai eikö käsitykset tyylilajeista kohtaa?

Viitaten edeltäviin kirjoituksiin.

Nimimerkki "...", ensinnäkään tämän blogin kirjoitukset eivät ole pakinatyyliä. Tai eivät ainakaan sellaista, joka kelpaisi myytävän lehden pakinoiksi. Pakinan kirjoittaminen on kovaa työtä, ei sitä, että kirjoitetaan mitä sattuu.

Toiseksi jonkin tekstin sanominen jonkintyyliseksi ei oikeuta kirjoittamaan silkkaa puppua. Jos väittää, että jotain on osoitettu, niin sille pitää olla katetta.

Vesa Heikkinen viittaa Wired-viihdelehden kirjoitukseen vuodelta 2004. Siinä sanotaan: "A clever border collie that can fetch at least 200 objects by name may be living proof that dogs truly understand human language, German scientists reported on Thursday." Lähdeviitteestä ei siis siinäkään tietoa.

Kaiken muun ohessa siis joku jossain vaiheessa on lisännyt tuota juttua levittäessään luvun perään nollan. Ei mitenkään ainutlaatuista hölynpölyn valtatiellä.

Ja osaako koira todella ihmisten kieltä, jos se osaa hakea 200 (tai vaikka 2 000 tai 20 000) esinettä, kun ihminen lausuu esineen nimen? Jossain bulevardilehden kevyimmässä osastossa voisi kuvitella kohtaavansa sellaisen käsityksen, joka perustuu lapsellista alkeellisempaan käsitykseen siitä, mitä kieli on.

Sitten vaan Science-lehteä lukemaan, täällä tiivistelmät teksteistä:

http://www.sciencemag.org/content/304/5677/1682.abstract?sid=a973b244-f1b4-42a6-bd08-949c6a800d96

http://www.sciencemag.org/content/304/5677/1605.summary

Ja tässä linkki BBC:n uutiseen aiheesta:

http://news.bbc.co.uk/2/hi/science/nature/3794079.stm

Heikkinen, miksi viittaat sivuihin, joiden kautta pääsee lukemaan Sciencen maksullista aineistoa? Oletko itse lukenut sen? Vai teitkö kuten minä: googlaamalla tuo suuri kahdeksan vuoden takainen tutkimus löytyy ja osoittautuu heppoiseksi.

Siinähän tutkittiin todellisuudessa vain tietyn koirayksilön ehdollisia refleksejä ja sen refleksinmuodostuksen luonnetta tietyissä tilanteissa. Ja niiden äännähdysten määrä, joihin koira reagoi opituilla reflekseillä, oli noin 200, ei noin 2 000. Tässä ei ollut ainakaan laadullisesti mitään uutta Pavlovin kokeisiin verrattuna.

Ajatteleeko joku *Kotuksessa työskentelevä* todella, että sellainen on sanojen oppimista? Siis jos jokin olento hakee viereisestä huoneesta siellä olevan pallonmuotoisen esineen, kun se on kuullut äännöksen ”pallo”, se on oppinut sanan ”pallo”? Ja että lukumäärät voi sopivasti kertoa kymmenellä, jos juttu siitä vain paranee?

Kynologi, pyysit lähdettä, osoitin sen. En ottanut kantaa sisältöihin.

Jopa tuli semanttinen soppa sotakoiran puuttuvasta jalasta, joka ei haittaa. Sehän se älämölöni pointti oli ja se, miten asia uutisessa ilmaistiin.

Sanojen "tunteminen", "ymmärtäminen" jne tulkinta on tosiaan monimutkainen asia. Osku tunnistaa toteamuksen "viedään roskat", ja sen käyttäytyminen osoittaa, että se hyvin tietää mistä on kysymys.

Mikä on refleksinomaista käyttäytymistä? Ex analogia: poliiitikko tunnistaa ja käyttää lyhennesanaa EVM tai ERVV.

Kun poliitikolle sanotaan tämä lyhenne, hän reagoi siihen joko vastustamalla sitä tai kannattamalla. Aivan samalla tavalla Osku reagoi sen mukaan mitä sille opetettu on. Toisista sanoista se heiluttaa häntäänsä ja on innostunut. Joihinkin sanoihin se reagoi toisin: murisee, niskakarvat pörhistyvät jne. Niin kuin opetettu on. Mikä ero poliitikkoon?

Samoin voitaisiin tarkastella Kynologin lukutaitoa. Hän luki blogikirjoituksen, jolta ei yleensä vaadita lähdeapparaattia. Hän totesi sisällön huuhaaksi.

Kirjoitukseni ydin oli kuitenkin se muotoilu, jolla ilmaistiin, että jalan puuttuminen ei sanottavasti haittaa sotakoiran eläkepäiviä. Oletin, että kieliasioihin keskittyneen blogin lukijat tämän ymmärtävät.

Oletin väärin. Kynologi käyttäytyi kuin sellainen, joka kuuta sormella osoitettaessa katsoo sormea eikä sen osoittamaa objektia. Kissat tekevät näin usein, koirat toisinaan, Osku harvoin. Osku on ns. symbolifunktion jäljillä.

Genren ja kontekstin tunnistaminen on oleellinen osa lukutaitoa.

Sen osoittaa tämmöinenkin anekdootti: Uskonnon tunnilla opettaja kysyy, mikä se on sellainen vikkelä joka hyppii metsässä puusta puuhun. Tähän oppilas: Oravaltahan se kuulostaa mutta kontekstin huomioon ottaen sen täytyy olla Jeesus.

Koskela kommentoi pitkästi ja asian väistäen. Hän tuntuu vaativan, että hänen jutuistaan saa lukea vain sen, mikä hänen mielestään niissä on tärkeää, vaikka itse juttu on jokseenkin tasapaksu. (Otsikkokin sopisi hyvin kirjoittamisen kurssille esimerkiksi siitä, miten otsikkoa ei pidä kirjoittaa: otsikko ei millään lailla vihjaa siihen, mikä kirjoittajan asia on.)

Vihje: Jos et halua, että ihmiset eivät puutu sellaisiin juttusi kohtiin, jotka ovat mielestäsi sivuasioita, älä kirjoita juttuun sellaisia.

Muutama vuosikymmen sitten kielenhuoltajat jaksoivat useinkin kirjoittaa menetetyn etutassun tyyppisistä asioista. Aihe on jokseenkin tyhjiin jauhettu, eikä useimpia ihmisiä taida kiinnostaa pätkääkään, pitääkö joku puhetta menetetyn etutassun vaikutuksista epäloogisena tai epätarkkana.

Ennen vanhaan kielenhuoltajat sentään kirjoittivat nasevasti. Sanoivat asian virkkeellä parilla muutamaa esimerkkiä käyttäen. Silloin saattoi heti todeta, että ei nyt todellakaan kiinnosta, tai sitten kiinnostua. Mutta nyt pitää samaan juttuun tunkea ties minkä koirien kumminkaimat ja sukupuut – ja keksityt ”sanavarastot”.

Enkä muista, että vanhan hyvän ajan kielenhuoltajat olisivat koskaan reagoineet asiakritiikkiin syyttämällä kritiikin esittäjää lukutaidottomaksi sormentuijottajaksi. Edes ammattikunnan sisällä, saati sitten yleisön kommentteihin reagoidessaan.