Lasse Koskela
Kriitikko varoo spoilaamasta
Heikkisen esille ottama spoilaaminen on varottavana ilmiönä – joskaan ei aina sanana – kriitikoille tuttu. Siitä seuraa juuri se hankaluus, jonka Heikkinen mainitsee: miten kirjoittaa informatiivisesti juonesta paljastamatta sitä liikaa?
Arvostelulla on lähes aina myös uutisen tehtävä. Se kertoo, että tällainen kirja on ilmestynyt. Toisaalta kriitikko joutuu usein varomaan ”tällaisen” liian tarkkaa kuvausta. Perusoletuksena on, että arvostelun lukija ei ole (vielä) lukenut teosta. Jos arvosteltava kirja on dekkari, ei kriitikko tietenkään voi paljastaa syyllistä; semmoinen olisi paha munaus, koska se ymmärrettävistä syistä romuttaisi lukemisesta yhden aspektin eli jännittyneen odotuksen.
Käytännössä juonen kuvaaminen paljastamatta sitä liikaa sujuu kriitikolta pienen harjoittelun jälkeen kohtalaisen hyvin. Hän päättyy usein samaan metodiin kuin kirjailijakin, vihjaamiseen.
Hankalia tapauksia on muitakin. On teoksia, joissa on runsaasti esimerkiksi kuvausta ja joissa tapahtumaketjun kronologia on rikottu. Tässä tapauksessa teoksen lukijan on pääteltävä joskus pientenkin yksityiskohtien varassa, millainen tarina kirjaan rakentuu. Hänen on tavallaan rakennettava tarina. Jos kriitikko tekee tämän lukijan puolesta, on teoksen keskeinen rakenneidea pilattu ja lukijan lukunautinto sen mukana.
Olen usein ratkaissut niin juonen kuin rakenteenkin kuvaamisen vaikeuden sanomalla suoraan, että teos on kovasti juonensa tai rakenteensa varassa, enkä kehtaa niistä enempää sanoa. Lukekaa, niin huomaatte.
Ja vielä: on sellaisiakin teoksia, joiden teho on ratkaisevasti yhden yllättävän paljastuksen varassa. Romaanin kertoja saattaa lopussa osoittautua kissaksi, murhaajaksi tai hulluksi. Nämä ne vaikeita tapauksia ovatkin.
Kaunokirjallinen teos näyttää pysyvän sitkeästi ns. viivästyvän palkkion tuotteena. Eikö ole hauskaa, että ”juoni tänne mulle heti selväksi” -ilmiö ei ole vähimmässäkään määrin uhannut kaunokirjallisuutta?
Palaa otsikoihin | 0 puheenvuoroa