Lasse Koskela
Jo muinaiset roomalaiset...
Ylioppilasaine on mieligenreni, ja kiinnostaa se monia muitakin. Äidinkielen opettaja Mirjami Hyttinen esitti keväällä erään nettipalstan keskustelussa hauskan ehdotuksen tehtävänannoksi: ”Pohdi talvirenkaan käyttömahdollisuuksia Suomessa erityisesti nastan näkökulmasta.”
Hyttinen on tavoittanut erinomaisesti tehtävänannon perusperiaatteet: Annetaan aihe (talvirenkaat), aiheen rajaus (Suomessa) ja asetaan näkökulma (nastan).
Tässä minun aineeni ylläolevasta tehtävänannosta:
Nasta puree ja pitää!
Nasta joutuu erityisesti nastarenkaassa haasteelliseen ja vaikeaan tehtävään. Esimerkiksi ilmoitustaululla työskentelevään nastakollegaansa verrattuna hän joutuu lähes epäinhimillisen kovaan työhön, jota tuskin käy vertaaminen ulkosallakaan olevan ilmoitustaulun nastan sentään verrattain staattiseen tehtäväkokonaisuuteen.
Nastarenkaan nastan työ tapahtuu lähes yksinomaan viileissä tai peräti kylmissä oloissa. Ei puhettakaan Nizzan rantabulevardin pehmeän asfaltin hellästä kosketuksesta joko illansuun raukeassa, jo vinosti lankeavassa auringonvalossa tai kiihkeän tunnelmallisessa iltayössä bulevardin katulamppujen valossa, jolloin yö on kuuma, silkinmusta – ja täynnä onnen odotusta. Ei, vain loskaa, lunta, jäätä! Siihen on suomalaisen nastarenkaan nastan tyytyminen.
Silloin harvoin, kun nastarenkaan nasta pääsee Suomessa työskentelemään lämpimämmissä ja pehmeämmissä oloissa, saattaa matkan katkaista sinihaalarinen virkahenkilö, joka yrmeään sävyyn määrää poistamaan nastat. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että nasta joutuu renkaan mukana useimmiten ummehtuneisiin kellarioloihin. Vapaa-ajastakaan ei siten muodostu nastalle laatuaikaa!
Näistä karuista reunaehdoista huolimatta nastarenkaalla on myös nastan näkökulmasta etenkin Suomessa ja sen arktisissa oloissa paljon käyttömahdollisuuksia, jotka tuottavat nastalle tyytyväisyyttä hyvin tehdystä työstä – ja se on myös nastan paras päänalunen. Itse asiassa käyttömahdollisuuksia on Suomessa enemmän kuin useimmissa Euroopan maissa – ovathan nastarenkaat moniaalla jopa kiellettyjä, esimerkiksi Saksassa.
Suomea voikin toisaalta pitää nastarenkaan ja niin muodoin myös nastan luvattuna maana, jossa Nokian valittu nastakansakunta pyörii luvatussa maassaan iloisesti Nokian NR viitosen mukana iloiten haasteellisesta tehtävästään. Me nastat emme valita, vaikka joudumme jokaisella renkaanpörähdyksellä iskeytymään kiinni milloin hyytävän kylmään, tovereittemme karhentamaan asfalttiin tai – Luoja paratkoon – vielä kylmempään jäähän! Ei! Me teemme työmme. Me pidämme lujasti upotuksellamme kiinni rakkaasta renkaastamme, ja teräksisin kynsin tartumme jäähän turvataksemme isäntämme matkanteon.
Me nastat uskomme tehtäväämme! Me istumme Nokian viitosessa lujasti ja tartumme ajorataan, olipa sen pinnassa sohjoa, lunta, jäätä taikka mitä tahansa inhoittavaa pintaa. Emme kavahda jäätynyttä siltapäällystettä, emme autotalliin johtavan luiskan epäystävällisen epätasaista mutta liukasta pintaa.
Nastarenkaan käyttömahdollisuudet ovat siis Suomessa monipuoliset ja haasteelliset, mutta siitä syystä nastan kannalta antoisat ja haasteelliset.
On Suomi köyhä, siksi jää. Ja nasta.
Lasse Koskela, Virtain lukio
Toisinaan kysytään, voiko äidinkielen kokessa kirjoittaa runon. Kyllä voi. Tässä minun runoni yllä mainitusta tehtävänannosta:
Nastarenkaiden marssi
(sävel Jääkärien marssista, san. L. Koskela)
Syvä iskumme on, pito voittamaton,
meill’ luistoa ei, sutimista.
Koko kulkunne pitomme varassa on,
ei otteemme heltyä saata.
Ajoäänemme vonkuen autolle soi,
mi syöksyvi kurveihinsa.
Ei ennen pitomme loppua saata,
kuin kodos on auton kuski.
Kun luistavat jäällä jo renkaat muut,
me nastat pidämme yhä.
Oli jää, tuhat tuskaa, vaan
yksi aatos on ylpeä, pyhä.
Me nousemme voimalla viskurilain,
soma sohjon on liukkaus voittaa.
Pito uusi nyt Suomessa syntynyt on,
se pitää, se rouhii, se soittaa.
Häme, Karjala, Vienan rannat ja maa,
yksi suuri on nastan valta.
Sen pitoa ei vesiliirto saa
pois turbomme renkaiden alta.
Sen leijonalippua autoilun
nastarenkaat jäntevät kantaa
yli vauhdin kenttien lumisten
päin nousevan auringon rantaa.
Palaa otsikoihin | 9 puheenvuoroa
Moro.
Kyllä ne äidinkielen kokeen tehtävät monesti ovat rakenteeltaan juuri tuommoisia. Istuin tehtäviä tekemässä joitakin vuosia; en istu enää. Yritin sitkeästi saada tehtävien joukkon oman suosikkini: "Kaktus - aavikoitten lahja olohuoneisiimme"
Muistan hyvin yhden tehtävän siltä ajalta, kun itse kirjoitin äikän koetta. Tämmöinen: "Kukat ja viherkasvit kotiemme kaunistuksena". En kirjoittanut siitä, pidin tehtävää liian vaikeana. Mitä eroa on kukilla ja viherkasveilla? Kukat ovat kukkiaan lukuun ottamatta yleensä vihreitä, siis kaiketi viherkasveja. Mitä ovat siis viherkasvit, jotka eivät ole kukkia. Useimmat viherkasvit kukkivat joskus, kaktuksetkin.
Ja sitten tuo "kotiemme", monikossa. Minulla oli vain yksi koti. Sen kukka- ja viherkasvitilanteesta olisin voinut kertoilla, mutta muiden kotien tilanteesta minulla ei ollut tietoa.
Kirjoitin sitten aiheesta "Hiihdon hurmaa" hyvin sarkastisen jutun, jolla sain laudaturin.
Tässä ilmaiseksi YTL:n käyttöön uusi tehtävä ensi vuodeksi: "Hupa on hupaa - vai onko?" Pohdi, onko hupa hupaa, vai onko.
Lasse Koskela
Muinen lasna kirjoitelin yo-aineen tärkeästä ja maailman kaikkein eniten tietävälle räkänokalle sopivasta aiheesta Ihminen on ihmiselle susi. Pidin ällää itsestään selvyytenä, koska en sen kummemmin kirjoitellut muulloinkaan, mutkun sitten iskikin nuorille naisihmisille toistuvasti iskevä naisellinen vaiva migreenisärkyineen ja karmeinen lihaskramppeineen. Juttu oli tuttu koulun terveydenhoitajalle (kokopäiväisiä niitä oli vielä muinen lasna)ja terkkarilta saatu kipupiikki palautti pimun saliin kirjoittamaan. En muista mitään muuta kuin sen otsikon, ja sen että ällä oli ennakolta varma nakki, paitsi ettei ollut. Ai että otti pattiin. Koko lukion ajan äikän maikka sorti mun kaveria, joten me vinoiltiin maikalle. Se odotti kuin pilkkijä kirjoituksia, ja iski vasta sitten takaisin, lähetti aineen C:nä. Ja me kaikki tiedettiin, ettei numerot nouse kahta pykälää lautakunnassa.
Kyllä voi. Ei semmoinen ole edes kovin harvinaistakaan.
Mutta sen kuunteleminen on maksullista...
Hups... Olen tainnut luvata liikoja. Tein kyllä muinoin Sensorien marssin, mutta nyt en löydä sitä mistään. Lienee mennyt deletettyjen sähköpostien mukana.
Mutta pidän asian mielessä; ainahan sitä voi värkätä uuden Sensorien marssin.
Niin meni minunkin kirjoitukseni, vain yhden e:n tähden. Elintarvikkeissä e:tä taas on ihan liikaa. Ei mene tasan tässä maailmassa.