Lasse Koskela
Voiko kieli rapautua?
Aleksis Kiven päivän aattona (9.10.2014) Helsingin Sanomat
järjesti mediatorillaan tilaisuuden ”Some, puhekieli ja firmaslangi vyöryvät –
rapautuuko suomi?”
Helsingin Sanomien tilaisuuden otsikko viittaa kielen
käyttöympäristöön (some), aina keskuudessamme olevaan kielen perusmuotoon eli
äidinkieleemme (puhekieli) ja erääseen kielimuotoon (firmaslangi). Some on
käyttöympäristö, jossa käytetään sekä puhuttua että kirjoitettua suomea.
Puhekieli taas on lähtökohtaisesti puhuttua ja sellaisena aidointa ja
alkuperäisintä kieltä – ns. kirjakieli kun on vaihtelevien puhekielten pohjalta
kompromissien avulla luotua kieltä, jota puhekielten puhujat opetetaan
kirjoittamaan. Firmaslangi puolestaan on kielimuoto, joka voi olla sekä
puhuttua että kirjoitettua. Sitä käytetään niin kokouspuheenvuoroissa,
muistilapuissa kuin vuosikertomuksessakin.
”Rapautuuko suomi?” kysyy Helsingin Sanomien tilaisuuden nimi lopuksi.
Helsingin Sanomien kysymys pysäytti minut miettimään.
Tilaisuuden nimessä todettiin, että suomen kieltä käytetään sosiaalisessa mediassa,
puhekielenä ja suomen kielestä on lisäksi olemassa monenmoisia firmaslangin
muotoja. Tämä kaikki todistaa suomen kielen elinvoimasta: reilut viisi
miljoonaa ihmistä puhuu ja kirjoittaa suomen kieltä monella tavalla ja
monenlaisissa käyttöyhteyksissä. Kieli, jota käytetään täällä ja tuolla ja
entistä useammalla tavalla, ei kai voi rapautua? Päinvastoin: suomen kieleen
muodostuu uusia kielimuotoja, joita käytetään aikaisempaa useammanlaisissa
paikoissa.
Lehden kysymys on sangen hyvä, ja sen pysäyttävä ydin on muualla: Onko kieli ylipäänsä sellainen olio, joka voi ”rapautua”? Kieli toki muuttuu koko ajan, mutta voiko se rapautua? Kun on kyse muutoksesta, ilmaantuu tietenkin niitä kielenkäyttäjiä, joiden mielestä kieli rapautuu, muuttuu huonommaksi. Samaan aikaan toisaalla saattaa olla kielenkäyttäjiä, joiden mielestä kieli muuttuu parempaan suuntaan, ei siis suinkaan rapaudu vaan paranee ellei peräti kaunistu.
Kieli voinee rapautua ainakin siinä mielessä, että se menettää kykynsä välittää viestejä. Tämmöistä tilannetta on vaikea kuvitella. Millainen semmoinen tilanne olisi? No, semmoinen tilanne voisi syntyä, jos kielen puhujia olisi hyvin vähän (vaikkapa viisi) ja maailma heidän ympärillään muuttuisi hyvin nopeasti (kassarista tulisi vesuri kahdessa päivässä, kaasutin vaihtuisi turboahdetuksi ruiskumoottoriksi viikossa).
Todennäköisemmin kieli rapautuisi tilanteessa, jossa kukaan ei enää puhuisi sitä. Vaikkapa niin, että suomen kielen puhuminen ja kirjoittaminen sekä suomenkielisten puhetallenteiden ja suomenkielisten kirjoitusten tallentaminen estettäisiin.
Mutta rapautuisiko suomen kieli siinäkään tapauksessa, että sitä ei saisi puhua, ei kirjoittaa eikä missään muodossa tallentaa? Entä jos suomen kieli säilyisi kielijärjestelmänä, yhtenä kielen systeeminä, jonka nimeksi joskus on annettu suomi? Suomen kielen idea, sen kielioppi ja sanasto olisivat siis olemassa, vaikka kukaan ei suomen kieltä käyttäisikään.
Hyvä oli, että HS kysyi. En päässyt tilaisuuteen, jossa etsittiin vastauksia. Toivottavasti siellä päädyttiin vähemmin mutkin siihen vastaukseen, että suomen kieli ei ainakaan näillä näkymillä rapaudu.
Palaa otsikoihin | 24 puheenvuoroa
Kieli ei käytössä rapaudu. Se kyllä muuttuu, mutta niin kaikki muukin luonnossa muuttuu.
Kielen rapautumisesta muistan kuulleeni esimerkkejä, joissa puhujia on vähän ja maailma muuttuu: kuulemma jotkin Yhdysvalloissa puhutut intiaanikielet ovat kadonneet näin; kieli on loppuvaiheessa muuttunut hyvin nopeasti.
Kieli tietysti rapautuu jos sitä ei viljellä ja käytetä. Nuorison slangi-ilmaukset, mainoskamaluudet ja omituinen jargoni eivät kieltä hävitä.
Esimerkkinä voisi mainita että tietokonealan suomi on itse asiassa pikku hilljaa parantunut koko ajan, ihme väännösten sijasta asioille on löytynyt luontevia ja selkeän suomalaisia ilmauksia. Harva taitaa enää "kankeloida" tai "seivata" On mankeloitu ja heivattu hölmöt sanat peruuttamisen ja tallentamisen tieltä.
mutta siinä vaiheesssa kun jargonin sijasta siirrytäänkin toisen kielen kielioppiin ja rakenteisiin, kun suomi ei muka enää kelpaa esimerkiksi tieteen kieleksi, niin ollaan vaarallisella tiellä. Kieli joutuu marginaaliin, maalaisjunttien kieleksi, jota käyttävät vain ne jotka eivät välitä päästä elämässään eteenpäin.
On, koska alkuperäistä latinaa ei käytetä enää missään.
Jos rapautumisella tarkoitetaan kielen joidenkin olennaisten piirteiden häviämistä ja väistymistä vieraiden vaikutteiden tieltä, niin tokihan suomi rapautuu, on rapautunut jo vuosikymmeniä. Taivutus yksinkertaistuu, possessiivisuffiksiksit katoavat, vanha fraseologia katoaa mauttomampien englantilaisperäisten fraasien tieltä, vanhaa sanastoa jää unholaan.
Ihan eri asia on, onko tällä väliä. Suomen kieli kuihtuu olemattomiin, muuttuu marginaaliseksi harrasteeksi (kuten iiri) noin sadan vuoden kuluessa. Tämä ei kuitenkaan johdu ”rapautumisesta”, vaan siitä, että käytännön syiden takia englanti tunkee sen syrjään. Ei Vermlannin metsäsuomalaistenkaan kielilääm – josta on tulossa näyttely Kansallismuseoon – ”rapautunut”, vaan päinvastoin säilyi aika ”puhtaana”, mutta syrjäytyi ruotsin tieltä, koska ruotsilla pärjäsi niin paljon paremmin.
Tämän päivän työpaikkailmoitusten kieli on huomisen työelämän kieli, ellei ole jo tätä päivää. Kyse ei ole vain nimikkeistä, vaan vähintään manager- tai expert-tason duuneihin haetaan ihmisiä englanninkielisillä ilmoituksilla. Tässä on tietysti vähän prestiisiä mukana, mutta enimmäkseen se on työelämän todellisuutta.
Se, mikä tässä prosessissa eniten rapautuu, on englannin kieli. ☺ Suomalaisten puhumaan englantiin jää pitkäksi aikaa vahva junttisuomalainen substraatti. Suomi ei niinkään rapaudu, se vain on... Finnish, who cares?
Laura Kataja kirjoitti: "Kielen rapautumisesta muistan kuulleeni esimerkkejä, joissa puhujia on vähän ja maailma muuttuu: kuulemma jotkin Yhdysvalloissa puhutut intiaanikielet ovat kadonneet näin; kieli on loppuvaiheessa muuttunut hyvin nopeasti."
Aivan. Muistan opiskeluajoiltani esimerkkejä lähempääkin, vaikkapa vatjan kielestä. Joko itä- tai länsivatjaa (en muista kumpaa) puhui noin kaksi muoria lehmiensä kanssa. Ymärrettävistä syistä kieli katosi aika nopeasti.
Mutta voisi tässä vatjan tapauksessa - samoin kuin latinan - ryhtyä muistelemaan antiikin filosofeja, Platonia vallankin.
Ideamaailmassa - siellä luolan alkopuolella - sekä vatjan että latinan ideat elävät täydessä kukoistuksessaan. Me täällä luolan hämäryydessä elävät puhujat näemme ja kuulemme luolamme seinällä vain kalpean aavistuksen noiden kielten kirkkaasta ideasta.
Juu - vähän samaan tapaan putkiremontin teettäjät näkevät kaukana power pointin havainnekuvan seinämällä putkiremontin kauniin idean ja törmäävät sitten luolansa eli vaikkapa kylpyhuoneensa seinällä siihen, miten ne toteuvat putoilevien laattojen ja mutkittelevien saumojen muodossa ja urakoitsijan kateisiin jäämisen ideana (ja sen heijastumisena luolan arkeen).
Kysymys latinan katoamisesta on mielenkiintoinen sekin. Klassista latinaa ei puhu juuri kukaan, mutta latinan kielen systeemi (sen idea?) on lujasti olemassa.
Ja toisinan latinaa puhutaankin. Kannattaa kuunnella Nuntii latini eli latinankieliset uutiset.
"Jo rupee varjot hämärtyyn
ideoittes noitten kera kun
ma ryömin varjoitteni sänkyyn,
mut silti vielä ideas sun
ne saa mun villiintyyn."
Tosta tuli kyllä aika huono. Taitaa suomi rapautua?
Eikö pikemminkin junttipakkoenglantiin jää suomalainen substraatti?
Etruskin- ja urartunkielisistä teksteistä on säilynyt sen verran, että niitä pystytään tulkitsemaan eli jonkinlainen käsitys kielestä on muodostettu. Koska tekstit ovat aika yksinkertaisia, kuva kielestä on yksipuolinen, mutta myytti ”etruskin kielen arvoituksesta” on syytä unohtaa. Etruskin kielen alkuperä toki jää arvoitukseksi, mutta se on eri asia.
Tämä liittyy jotenkin keskustelun aiheeseen sikäli, että jos etruskin kieltä arvioitaisiin yksioikoisesti säilyneiden tekstien pohjalta, olettaen niiden antavan täyden kuvan kielestä, sitä päädyttäisiin pitämään hyvin alkeelliseksi rappeutuneena. Säilyneet tekstit ovat nimittäin lähinnä joko yksinkertaisia luetteloita tms. tai kaavamaisia omistuskirjoituksia, votiivitekstejä tms., kielelliseltä mutkikkuudeltaan suunnilleen tasolla ”Tämän rakensi Matti Meikäläinen, kova jätkä”.
Minkähän kuvan suomen kielestä saisi tulevaisuuden tutkija, jolle olisi säilynyt lähinnä kolikoissa ja mitaleissa olevia sanoja ja fraaseja?
Tulevaisuuteen tuhansiksi vuosiksi säilyviksi teksteiksi voi arvata mitalien ja kolikoiden lisäksi kiveen hakatut tekstit, esimerkiksi hautakivet ja muistolaatat. Muistokirjoitusten lauseet ovat myös aika lailla Rosettan kiven kaltaisia, niissä kun on usein sama teksti useammalla kielellä. Niistä saa myös hyvin kuvan kielen rakenteesta ja osin myös sanastosta.
Suomen kielisiä tekstejä on tähän mennessä syntynyt aika lyhyellä ajalla, isommassa määrin alle parisen sataa vuotta. Vaikkapa suurimmalle osalle suomalaisista tuttu ohje jälkimaailmalle omalla pohjalla seisomisesta on hakattu Suomenlinnassa kiveen ruotsiksi.
Voisi hyvin spekuloida, arvioivatko tulevaisuuden historioitsijat tämän seudun olleen ruotsinkielinen 1800-luvulle asti, jonka jälkeen muutaman sata vuotta alueella asui suomalaisia. En vielä löisi vetoa siitä, että suomen jälkeen tämän alueen kieleksi tulee englanti. Englanti ei kuitenkaan ole sen enempää tämän alueen hallinnon kuin asukkaidenkaan kieli. Vaikka sitä osa liike-elämästä käyttääkin.
Ehkä suomen korvaavaa kieltä ei ole vielä syntynytkään.
Olen tietysti iloinen siitä, että vatja elää (ja minä olin väärässä). On sitten eri asia se, voiko muutaman puhujan puhein elossa pidettyä kieltä sanoa eläväksi. Mutta ehkä siinä on vatjan uuden elämän alku, kenpä tietää?
Jospa illan päätteeksi vielä semanttinen muljeeraus: kuuleehan ja lukeehan meillä Suomessakin paljon suomea, joka ei ole elävää kieltä.
Mutta toiselta puolen ero vaikkapa akkadin murteisiin, sanskritiin tai keskiegyptioin on huomattava, että noilla kielilllä voi jopa yrittää ilmaista jotain (sanskritia on oppineiden väliseen keskusteluun kai käytettykin ja Aasian ja Afrikan laitoksen opiskelijajuhlissa on onnistuttu esittämään sketsejä akkadiksi ja muinaisegyptiksi).
Se HS:n seminaariin nimi viritteli jotenkin semmoisen asetelman, että rapauttavatko uudet kielimuodot ja kielenkäyttöympäristöt kieltä. Tuskin - ellei EU:n kieltä oteta lukuun.
Tästä on siis turha yrittää vääntää analyysia. Jos lähdetään affektiivisesta sanasta, jolla ihmiset lyövät ilmiöitä, ei päästä minnekään mutu-suosta – ellei kyseenalaisteta lähtökohtia.
Kielen voi sanoa rapautuvan, kuihtuvan, rupsahtavan, lässähtävän, lahoavan, mätänevän ja niin edelleen. Tai sitten joku voi ylistää kieltä, ainakin itse tuottamaansa, luovaksi, eläväksi, vapaaksi ja ties miksi. Ainoa järkevä tapa analysoida sellaisia ilmauksia on se, että yritetään selvittää, mitä tunteita ne ilmaisevat ja miten niillä ehkä yritetään ohjailla muita ihmisiä.
Preetin langue olis vähän niin kuin Platon idea (se kielen idea), jonka huteria varjoja me täällä luolassamme ihmettelemme. Se idea kun esittäytyy meille vain puhuntoina.
Tätä voisi selventää (?) vaikka niin, että suomen kielen idea (langue) on ikuinen ja rapautumaton, puhunta (parole) taas melkoista älämölöä . Siihen sopii tututustua vaikkapa iltapäivälehtien sivuilla tai rapautuneimmassa muodossaan paikallisen keskaribaarin myöhäistunteina. Tai no... hm... on niitä muitakin rapautuneita paikkoja kyllä.
Ja nyt menee kielifilosofi nukkuun. Jokohan tällä pläjäytyksellä irtois kielifilosofian dosentin arvo?
Mitäpä langueta puunaamaan, kun viestien välittämisessä käytetään (rispaantunutta) puhuntaa (parolea), ja siinä taas olisi parantamisen varaa.
Todettakoon tässä suurella surulla, että kielenhuolto kiinnostaa entistä harvempia. Sitä kai pidetään jotenkin vanhanaikaisena kielentutkimuksen alueena.
Monien mielessä varmaan kajasteleiksen pilkkusääntöjen pänttääminen tai muu sellainen tylsäksi ja turhaksi. Uneliaaksi tekevä päntös menee toisesta korvasta sisään ja tulee ulos ellei sitten jää ikuisiksi ajoiksi kiertämään jankkaajan kallon sisäavaruuteeen kun samaan aikaan toisaalla jo huolletaan moottoripyöriä kesäkuntoon.
Pyörän huollon jälkeen ei sitten enää keväiseen äänimaailmaan kielenhuollon kaltainen kärpäsen surina mahdukaan. Vaikka tarpeen se siinäkin maailmasa olisi.
Hiukan oudoksi tilanne vinoutuu siksi, että ylioppilastutkinnon reglementtien mukaan äidinkielen kokeessa tutkitaan, miten hyvin kokelas on omaksunut kirjoitetun kielen normit. Olisi siis paree osata, muuten sensori saattaa todeta, että kokelas on nomaksunut nuo normit vsin osittain, joten arvosana olkoon lubenter - siitäkin huolimatta, että kokelaan isoäidin olisi toista mieltä.
Erityistä paheksuntaa aiheuttivat mm. ”ajantasainen” (ajan tasalla oleva), ”samasanainen” (sana sanalta yhtäpitävä), ”parikki” (toinen johonkin pariin kuuluvista) ja ”ikäys” (ikääminen, iänmääritys, ajoitus). Opiskelijoita ei vakuuttanut tieto, että nämäkin sanat esiintyivät jo Suomen kielen perussanakirjassa 1990–1994.
Mutta kun kokeilimme verkkohakuja internetistä, opiskelijoiden vastarinta alkoi horjua. Kymmenkunta vuotta sitten haku ”ajantasainen” tuotti n. 7800 tulosta (nyt se tuottaa n. 393 000 tulosta). Haku ”samasanainen” tuotti silloin toistakymmentä tulosta (nyt n. 1180). Sanoista ”parikki” ja ”ikäys” löydettiin vain muutamia, sinänsä hyvin kuvaavia esimerkkejä, mutta nykyhaku tuottaa niistä n. 8030 ja 3160 tulosta.
Kuka tietää, kertovatko verkkohaun tulokset noiden sanojen käytön suhteellisesta yleistymisestä vai pikemmin siitä, että verkkoaineistot ovat kymmenessä vuodessa kasvaneet kiihtyvällä nopeudella? Ehkä kyse on kummastakin.
Syitä muutoksiin on monia. Yksi syy on, että sivustojen tekijät yrittävät huijata, puijata ja narrata Googlea näyttämään heidän sivunsa listojen kärjessä. Ja Google yrittää eri tavoin reagoida tähän.
Lisäksi Googlen kertomat osumien määrät ovat vain arvioita, jotka Google haluaa kertoa, jos haluaa. Jos jaksaa selailla tulossivuja eteenpäin, huomaa, että jossain vaiheessa tulokset loppuvatkin. Viimeksi kun tarkistin, ne loppuivat jo 20. tulossivun jälkeen, eli oikeasti Google näyttää vain 200 osoitetta, vaikka Google olisi alussa sanonut, että tuloksia on miljoona. Siksikin Google-vertailuihin pitää suhtautua hyvin varovaisesti
Äkkinäisen ei siis kannata tehdä arvailuja sanojen yleisyydestä Google-hakujen perusteella, vaikka nettiha'uilla löytyykin hyviä kieliesimerkkejä opetustarkoituksiin. Mutta eivätkös kielentutkijatkin hyödynnä jotenkin internetin varantoja omiin tarkoituksiinsa. Kuka kertoisi siitä?
Voiko kaikki se somettelu ja kielen käpälöinti (leikillinen tai väkivaltainen) ajan kuluessa muuttaa jopa kielitajumme?