Sensorilla on huuli pyöreänä

Olen lukenut kaikki ylioppilastutkintolautakunnan minulle osoittamat tämänsyksyiset suoritukset. Kovin mullistavia muutoksia ei kielessä nopeasti tapahdu, mutta joitakin ekspansiivisia ilmiöitä voi panna merkille.

Monikon genetiivi näyttää jostakin syystä tulleen kokelaille vaikeaksi muodostaa. Ilmiö on tuttu jo monen vuoden ajalta. Ensin taivutus alkoi horjua oudoissa ja harvoin käytetyissä sanoissa. Sanaa ”äes” ei taivutettukaan enää ”äes : äkeen” vaan ”äes : äeksen”. Sitten se eteni ruikseen (pro rukiiseen).

Taivutuksen huojunta on jokseenkin ymmärrettävää, jos kyse on oudoksi käyneestä sanasta. Erikoisempaa on se, että huojunta on siirtynyt ihan tavallisiin sanoihin. Nyt kokelaat taivuttavat ”kaupunki : kaupunkejen” ja ”isä : isejen”.

Tämänsyksyisessä äidinkielen kokeessa oli tehtävä tatuoinneista: ”Miksi tatuointeja otetaan?” Tehtävä on tavattoman suosittu, ja niinpä uusi taivutushitti onkin ”tatuointi : tatuointejen”.

Indefiniittipronomimi ”itse” syrjäyttää hyvää vauhtia persoonapronominia ”minä”. ”Itse olen sitä mieltä; Itselläni on tapana ostaa merkkituotteita; Itse olen valinnut lukion; Itselleni ei ole tullut mieleenkään jne.” Tapa lienee saanut alkunsa tapauksista, joissa ”itse” on ollut korostamassa eroa johonkuhun muuhun. Nyt ”itse” kuitenkin on usein täysin ”minän” tehtävässä. 

"Vaan" on täysin korvannut sanan "vain": ”Sitten on vaan luettava ahkerammin; Amis kestää vaan kolme vuotta; ”Jos vaan mahdollista; Se on vaan yksittäistapaus jne”.

Jo entuudestaan on tuttua sekin, että subjektin ja predikaatin kongruenssi katoaa etenkin pitkissä lauseissa. Jonkinlaista kongruenssin kadolle otollista aluetta ovat eksistentiaalilausetta muistuttavat ilmaisut.

Pankaas kielitieteilijät miettien näitä ilmiöitä.