Lasse Koskela
Minä häipyy nöyrästi kun itse tulee aidosti
Minä tuntuu katoavan – ainakin persoonapronominina. Katsokaa vaikka itse: seuratkaa tekstejä sillä silmällä. ”Itse ostin juuri kengät”; ”Itse olen sitä mieltä, että…”; ”Itselläni on uusi auto.”; ”Itse asun Itäkeskuksessa.”; ”Itselleni tuli mieleen, että…”
Joissakin tapauksissa itse voi olla tarpeen jonkin asiaintilan täsmentämiseksi. ”Itse ostin kengät” sopii sanoa, jos on juuri kertonut, että samalla kauppareissulla mukana ollut velipoika osti sukat. ”Itse olen sitä mieltä” käy, jos joku toinen on juuri ollut toista mieltä. ”Itselläni on uusi auto, on meinaan tehokas bensaturbo” on tarpeen, jos haluaa korostaa, että Sallan dosentilla on vanhempi (ja heikkotehoisempi) auto. ”Itse asun Itäkeskuksessa” voi olla paikallaan, jos on ollut puhetta Lauttasaaressa asuvista.
Useimmissa tapauksissa itse on kuitenkin aivan suotta minä-pronominin tilalla. Aina ei tarvittaisi ”minääkään”. Riittää hyvin, että predikaatista näkyy subjekti: ”Ostin kengät”
Mitä enemmän olen tarkkaillut tekstejä itsen (en itseni) kannalta, sitä enemmän itse on alkanut ärsyttää. Itseäni itse alkaa jo suorastaan raivostuttaa. Rupean itsevainoiseksi.
Jos oikein kovasti haluaa itsen avulla korostaa itse itseään ja minäänsä, olisi kyllä tarjolla vielä parempi muodoste, joka esiintyy aika usein Kalle Päätalon tuotannossa paitsi pronominiyhdistelmänä myös metaforisena ilmaisuna. Se ilmaisu on itteminä.
Minusta katoaa kaikki lähimmäisenrakkaus kertalaakista, kun kuulen urheiluselostajan sanovan viidessä minuutissa kuusi kertaa lähestulkoon. Huonolla tuurilla alkavat urheilulähetyksen jälkeen uutiset, joissa joku poliitikko sanoo, että jokin on aidosti ongelma mutta vaatimuksia sen poistamiseksi kuunnellaan nöyrästi.
Jumankauta mua huvita kohta mikään.
Palaa otsikoihin | 8 puheenvuoroa
Esimerkiksi Kielitoimiston sanakirjassa mainitaan kolme itsen pääkäyttötapaaa: 1. indefiniittipronominina (esim. Itse puolestani olen sitä mieltä, että); 2. refleksiivipronominina (Taitelija hankki itselleen pitkän auton); 3. substantiivina varsinkin psykologiassa (Kieltää osa itsestään). Ykkösessa ja kakkosessa on lisäksi useita alaluokkia.
Isossa suomen kieliopissa "itseä" käsitellään monista näkökulmista, ks.
http://kaino.kotus.fi/visk/etusivu.php
Mutta kovin mielenkiintoinen havainto mielestäni tuo itsen työntyminen entistä useammin minän alueelle. Varmasti tarkemman tutkimuksen arvoinen. Ehkäpä sellaista tutkimusta tehdäänkin jo? Pitäisköhän alkaa tehdä itse...
Psykolologian kielellä voi kyllä sanoä, että itseeni on tullut monta kolhua minuttä minäni voi hyvin.
- Auli Hakulinen 1982: Itse-sanan merkityksestä ja käytöstä. - Virittäjä 1982,43-57. Löytyy myös netistä: http://www.kotikielenseura.fi/virittaja/hakemistot/jutut/1982_43.pdf
- Osmo Ikola 1995: Itse-sanan syntaktinen käyttö suomen yleiskielessä ja murteissa. – Sananjalka, 25–54.
Luultavasti 'minää' kohtaan on vieläkin aversiota, vaikka näkyvimmin se kohdistuukin 'minäminä'-asenteeseen.