Diskursiivista kaikki on vain?

Kielen ja todellisuuden suhdetta on pohdittu ns. aika kauan. Viime vuosikymmeninä on vallalla ollut sellainen käsitys, että todellisuus näyttäytyy meille kielen kautta ja sen muovaamana. Viime kädessä todellisuus on kielellä (-stä?) rakennettu. Kaikki on diskursiivista, eikä meillä ole pääsyä todellisuuteen.

Nyt rupean fundamentalistiksi. Otan siis avuksi raamattuni, Väinö Linnan romaanit Täällä Pohjantähden alla ja Tuntematon sotilas.

Linna käsittelee diskurssin ja todellisuuden suhdetta monessa kohtaa romaaneitaan. Täällä Pohjantähden alla –trilogian toisessa osassa Pentinkulman punaiset ovat Tampereella aloittelemassa sotaretkeään. Miehet valittavat nälkäänsä, johon plutoonan päällikkö Ylöstalo sanoo: ”- Kyllä työläissotilaan täytyy yksi yö kyetä oleen syömättäkin.” Hän saa sangen nasevan vastauksen: ”- Ei kaartilaisella sen kummempaa mahaa ole kuin muillakan.”

Tuntemattomassa sotilaassa on samantyyppinen kohtaus (tässä lyhennettynä):

”Kuinkas kauan herrat luulee korpisoturin keikkuvan näillä annoksilla, sanoi Vanhala.”

”Luulee. Ei ne mitään luule, ne tietävät. Ne on laskeneet kalorit, taikka mitä perkeleitä ne on, jota siinä syömisessä pitäisi olla. Menes valittaan nälkääsi niin lyödään semmonen rätinki eteesi, jossa todistetaan, ettei sinulla voi olla nälkä. (Lahtinen.)

”Mää en tiär semmottist kaloreist yhtikäs. Mun sualen vaan sanova et niit on surkkia vähä.” (Hietanen.)

Täällä Pohjantähden alla kakkosen kohtauksessa vastakkain asetetaan hengennostattajaksi (nyk. motivoinniksi) tarkoitettu vallankumousdiskurssi ja todellisuuden muuan piirre, nälkä. Tuntemattoman sotilaan kohtauksessa puhe alkaa nälästä, ja sitä vastaan asetetaan virallisen ideologian diskurssi, jonka tukena on tieteellistä näyttöä (”semmonen rätinki”).

Ettäkö siis meillä ei ole pääsyä todellisuuteen? Jumaa, mehän eletään siellä!