Häri Potö ja Deivi Krokit
Alakoululaisina pikkuveljeni ja minä paheksuimme syvästi naapurin poikia, jotka lausuivat sankarimme Davy Crockettin nimen davy dokket, sillä lapsikin tiesi, että se pitää lausua deivi krokket. Elämä kosti vuosikymmeniä myöhemmin kun englantilaisen kummipojan isosisko purskahti nauruun lausuessani nimen Hermione höömioun enkä ömaioni.
Vieraskielisiä nimiä lausuessa saa olla kieli keskellä suuta, sillä niihin liittyy monenmoisia intohimoja. Kielilautakunta suosittaa asianomaisen maan käytäntöä mahdollisuuksien mukaan noudattavaa ääntämistapaa, mutta se neuvo ei aina auta.
Jos puhun englantilaisesta kotikaupungistani nimellä oksfd, kuten paikalliset sanovat, koen rehenteleväni kielitaidollani. Suomessa on totuttu sanomaan oksford. Syynä tietenkin se, että kahden konsonantin tavu on äännejärjestelmällemme vieras. Ärrän ääntyminen on joko kirjoitusasun tai amerikanenglannin vaikutusta. Ipad sen sijaan ei ole ipadi vaan aipäd, varmaankin koska sanaa on kuultu paljon englanniksi eikä sen lausuminen tuota vaikeuksia. Mutta toisaalta sanotaan tolkien (ei tolkiin) ja harri potter (ei häri potö).
Harvalla on enää vaikeuksia b:n ja g:n, saati d:n ääntämisessä, vaikka ne ovat kaikki alkuaan kielellemme vieraita äänteitä. Portooviini naurattaa jo kaikkia.
Toisaalta suomenruotsalaisissa nimissä suvaittaneen nykyään suomalainen u-äänne, jota äitini jaksoi aina kauhistella, kun teimme tämän kardinaalivirheen. Painokin saa jo olla ensitavulla sellaisissa nimissä kuin Gulin.
Entä sitten kielet, joita vain harva osaa? Unkarin alkeistaan ylpeän opiskelijan oli turha lähteä hakemaan Alkosta majaar fäheer booria noina muinaisina aikoina, jolloin joka pullo oli pyydettävä tiskiltä. Ei ihme, jos Suomessa juotu paljon ranskalaisia viinejä.
Palataan deivi krokkettiin. Mistä siihen putkahti tupla-k, kun oikea ääntämys on krokit? Sama ilmiö on havaittavissa pikku kanttorien nimessä, joka useimmiten lausutaan kanttoores minoores, kun latinaa noudattava ääntämisasu olisi kantoorees minoorees. Ruotsin vaikutushan se siellä kummittelee. Kukaan ei enää sano Bärliini tai Šveitsi, mutta tuo konsonanttien kahdentuminen istuu tiukassa.
Nykyään vaikutukset tulevat Atlantin takaa. Saksalainen Michael vääntyy maikliksi ja ruotsalaisesta Thomasista tule tomas.
Aina on joku, jonka tyhmyydelle päästään nauramaan.
Palaa otsikoihin | 20 puheenvuoroa
http://www.langsci.ucl.ac.uk/ipa/vowels.html
Miksi siis esitetään ääntämys ikään kuin englannin kielessä olisi sellainen vokaali, jota siinä ei lainkaan ole?
Missä muuten on tarkkaan ottaen se kielilautakunnan suositus, jonka mukaan pitäisi käyttää ”asianomaisen maan käytäntöä mahdollisuuksien mukaan noudattavaa ääntämistapaa”? Suositushan olisi järjetön. Jos sen mukaan lausuisi vaikkapa Kiinan kaupunkien nimiä suomalaisessa puheessa, tulisi siitä melkoista laulamista, ja hyvin harva ymmärtäisi. Moniko ymmärtäisi edes sitä, että joku lausuisi ”krihansta”? (Sehän on Kristianstadin nimi jokseenkin oikein lausuttuna; oikein oikein olisi [krɪ'ɧansta].)
Väite ”Harvalla on enää vaikeuksia b:n ja g:n, saati d:n ääntämisessä” ei pidä alkuunkaan paikkaansa. Keskivertosuomalainen vain luulee osaavansa ääntää ne, koska lausuu ne (omasta mielestään) oikeammin kuin naapurin mies. Foneetikot tietävät tämän hyvin.
Jos joku lausuu ”krokket”, niin se ei johdu samasta syystä kuin ”kanttori”, vaan todennäköisesti vain kirjoitusasun vaikutuksesta. Ei kriketistäkään ole tullut krikkettiä edes puhekielessä. Konsonanttien kahdentuminen määrätilanteissa on oma aika tarkkarajainen ilmiönsä – ja johtuu tosiaan lähinnä (suomen)ruotsin vaikutuksesta. Ilmiö esiintyy painollisen ja painottoman tavun rajalla ”likvidan, nasaalin, pitkän vokaalin tai diftongin jäljessä”, ks. http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=8
”Maggiksen” eli Magyar Fehér Borin nimeä muuten ei lausuta unkarissa ”majaar fäheer boor”. Unkarissa vokaalien pituus merkitään hyvin järjestelmällisesti: pitkän vokaalin päällä on akuutti, eli nimessä vain é on pitkä. Tämä mainittakoon esimerkkinä siitä, miten turhaa on vaatia ”alkuperäistä” ääntämystä – tässähän väärä ääntämys esitettiin ”unkarin alkeistaan ylpeän opiskelijan” lausumana! Lisää koomista sävyä asiaan tuo se, että nimi on suomalainen tuotenimi, Alkon antama. Unkarinmaassa se olisi kovin koominen, koska se tarkoittaa vain ’unkarilainen valkoviini’.
Miksi latinaa osaava lausuisi ”kantoorees minoorees”? Kun nimi ”Cantores minores” on nykyaikainen (kuuluu vuonna 1953 perustetulle kuorolle) ja liittyy lähinnä kirkollisen latinan perinteeseen, miksi siinä lausuttaisiin painottomien tavujen vokaaleja pitkinä? Siis tavalla, joka hävisi puhutusta latinasta yli puolitoista vuosituhatta sitten. (Selitys on tietysti pohjoismaisen latinanopetuksen eräissä virtauksissa, joiden opit ovat vaikuttaneet mm. tietosanakirjojen ääntämisohjeisiin, jotka ovat muutenkin usein täysin teoreettisia.)
Jotenkin huomaan olevani Saarimaan linjoilla myös siinä suhteessa, että vielä junttiuttakin pahemmin ärsyttää pieleen mennyt hienosteluyritys. Magyar-sanassa molemmat a:t ovat lyhyitä (ja vähän o-maisiksi pyöristyneitä, niin kuin unkarin lyhyt a on: kuka vielä muistaa taannoisen Bartók-juhlavuoden, kun jotkut radion musiikkitoimittajat olivat jostain oppineet puhumaan "Bortookista"?), ja bor-sanassakin o on lyhyt, ellei nimenomaisesti haluta unkarilaista valkoista booria.
Äänsit miten äänsit, aina löytyy sekä se juntti, jonka mielestä hieno ääntämyksesi on hienostelua, että se joku, jonka pitää päästä pätemään.
Toisaalta äännetään englanniksi, toisaalta suomeksi. Niin muuten tekevät skeittaritkin, joilla on nous, mutta airia. Ja muitakin esimerkkejä löytyy.
MEILLÄ EI O RUMPUJA EIKÄ PASSOO!
RYTMI ON KITAROISSA. KYLLÄ ME JOTAIN KEKSITÄÄN... VAIHRETAAN VAIKKA NIMEE...
HITTO! ME EI VOIRA JÄÄRÄ KUULEEN TULOKSIA! JUNA LÄHTEE EIKÄ MEILLO RAHAA JÄÄRÄ HOTELLIIN YÖKSI!
Ja näin he laulavat:
TELJO MAMA... TELL JO PAAA! GONNA TELL HOUL ARKANSAA!
FAA GUUDNES SEIKS... AI GATTÖ HIPIHIPI SHEIKS!!!
AI LAV JUU-UU-UU-UU-UU KOOSJU TELMI TINGS AI VANTTU NOU...
Taitaako tuota sen selkeämmin sanoa?
"vinis piipöls häv ö streit päk änd kliö ais
hau mats?
nou hau is hier nier änd nais stail
(sam oold väsön kais hier lav enpti tinks laik vorest vitaut eni kaltsoral tats put nou panik pikoos tis kruup is tuu or trii pöösön onli)"
Kyllä ne minulle ravintolassa aina ovat oikean annoksen ja juoman eteen tuoneet, vaikkei ääntämys ihan kohdalleen tsekinkielisestä ruoka- ja juomalistasta ole osunutkaan. -Ja jos palveluskunta nauraa keittiössä junttia asiakasta, se näkyy sitten tippien pienuudessa.
Joskus opiskeluaikana arvostukseni vanhaa professoriani kohtaan nousi aika lailla, kun hän eräällä pariisinexcursiolla piti vahvan suomalaisittain murtavalla tönkköranskallaan asiaankuuluvan kiitospuheen paikallisen yliopiston edustajille. Kun puhe pidettiin oikeaan sävyyn oikeassa paikassa, ei siinä kömpelöä ääntämistä naurettu. Suomalaisilla kun turhan usein jää oikeassa paikassa suun avaaminen kiinni juuri siitä, että mitä tuo elefantti minusta ajattelee jos en ihan oikein sen kieltä äännä.
Eri asia on se, että teesissä ”Sanottava on tärkeämpää kuin puhetapa” on kovasti selittelyn makua. Kyllähän vierasta kieltä saatetaan ymmärtää raskaastikin murrettuna (minäkin olen aikoinani oppinut olemaan kuuntelemaan nauramatta kiinalaisen englantia, jossa ärrät ovat älliä, ja arabin englantia, jossa pee ääntyy beenä), mutta ei se tarkoita, että ymmärrettävyys ja aikaansaatu vaikutus olisivat huipussaan.
Ainakin minun ikäpolveni opetettiin koulussa vaikenemaan molemmilla kotimaisilla kielillä ja parilla vieraalla. Eikä siinä kyllä edes teoriassa opittu oikeaa lausumistakaan, tai ainakin vain suomalaisen koululaitoksen teorian mukainen. Mutta jotain kuvittelimme oppineemme, ja ehkä siksi ihmiset niin hanakasti tarttuvat siihen, että joku ääntää vieraita nimiä ”väärin”. Koulussa opittua ei ehkä ole koskaan käytetty oikeaan puhumiseen, mutta aina sitä voi käyttää muiden puheen paheksumiseen!
Sitä vain ihmettelen, etteivät nykynuoret aina käytä ja näytä taitojaan, joita heillä on kosolti. Viimeksi se tuli esiin, kun ykkösluokkalainen esitteli tietokirjana Audrey Hepburnin elämäkertaa ja äänsi koko ajan nimen kuten se kirjoitetaan. Kuulosti kyllä kurjalta, ja varmastihän olisi osannut oikean ääntämyksen. M
Muita kieliä, suomi mukaan lukien, saa sitten raiskata ihan vapaasti omien mieltymystensä mukaisesti.
Isossa suomen kieliopissa sanotaan, että tuollainen pidennysääntämys on seurausta Helsingin suomenruotsin mukaisesta ääntämyksestä. Samanlaista geminaatallista ääntämystä esiintyy myös esimerkiksi nimissä Clinton [klintton], Dante [dantte] ja Theodorakis [teodoraakkis], vaikka lähtökielessä ei äänny geminaatta. (VISK § 8).
Theodorakis-nimi taas pitäisi – jos noudatettaisiin väitettyä kielilautakunnan ohjetta – lausua [θeoðoˈracis]. Silloin siinä olisi muutakin ponnisteltavaa kuin se, ettei k-äänne pääse yhtään kahdentumaan; eihän siinä saisi k:tä ääntyä laisinkaan.
Muutamissa puheenvuoroissa on sivuttu sitä seikkaa, että aika monet, mm. koululaiset, ääntävät suomea puhuessaan englantia suomalaisittain, lähinnä kirjoitusasun mukaisesti. Performance voi olla performanke jne. jne., jokainen voi varmaan korvissaan kuulla tämäntapaista.
Minusta tuntui ensin, että tällainen ääntämys on vitsi tai protesti, ja on se ehkä alkuun ollutkin, mutta nyttemmin sitä kuulee sen verran usein, että tulkitsen sen tahalliseksi käytökseksi. Se ei ole edes protesti, puhuja (joka kyllä osaa englantia) on päättänyt, että hän ei sekoita hyvään suomalaiseen fonotaksiinsa vieraita elementtejä. Englannin mukainen ääntämys hidastaisi puheen kulkua ja kiinnittäisi asiaan liikaa ja turhaa huomiota. Mitä välii, tuumii puhuja, kyllä hänet kaikki ymmärtävät. Asia on tärkein, kuten yllä on todettu.
Tällainen tietoinen suomenmukainen ääntämys leviää hiljalleen ja huomaamatta. Sama koskee toki muidenkin vieraiden kielten ääntämystä, mutta englanti on taajakäyttöisyytensä vuoksi erityisasemassa.
On niin kiusallista, kun kuuluttaja sanoo, että seuraavaksi kanavalla on vuorossa Foort Boijard, ärrät amerikkalaisittain liu´utettuna (Fort Boyard on ranskaa) tai että Maikkel Schumahör on ajanut kilpaa.
Mitähän lienee ärrien amerikkalainen liu’utus? Standard American -ääntämyksessä esimerkiksi fort-sanan r ääntyy approksimanttina. Mikä siinä on liukumista? Ja kuka kuuluttaja lausuu sanoja amerikanenglannin ääntämyksellä?
”Maikkel Schumahör” ei ole englannin mukaista. Eihän englannissa ole kaksoiskonsonantteja, ei ö-äännettä eikä suomalaista r:ää – eikä ch todellakaan äänny h:na.
Suomi ja suomenruotsi taitavat olla ainoa poikkeus, suomenkielisen puheen keskeen suomenruotsiksi äännetyt ruotsalaiset nimet soljuvat oikein hyvin ja päin vastoin.
Mutta jos yrittää selittää englanniksi, saksaksi tai ranskaksi jotain missä puolestaan on suomalaisia henkilön- tai paikannimiä, niin ihan samalla tavalla ne joko tökkäävät puheessa tai tulevat lausutuiksi ympäröivää kileltä mukaillen.
Urpu on sinällään oikeassa, turhan usein ulkomaalaisia ei englantilaisperäisi nimiä yritetään ääntää englannin tyylisesti (siinä useinkaan onnistumatta mutta yritys on kova).
Edellisessä työpaikassani oli työtoveri etunimeltään Mailis, ja nykyisessä työpaikassani on sattumalta henkilö, jonka nimi on Maj-Lis. Vaikka näiden henkilöiden nimien kirjoitusasu on erilainen, ne äännetään aivan samalla tavalla. Huomasin kuitenkin taivuttaneeni Mailista ”Mailikselle, Mailikselta, Mailiksen” jne. Nyt tutustuttuani Maj-Lis -nimiseen henkilöön, aloin automaattisesti taivuttaa hänen nimeään ”Maj-Lisille, Maj-Lisiltä, Maj-Lisin” jne. Hauska huomata, miten itsekin menee ”halpaan” vieraan kielen vaikutuksesta.