5.11.2013 16.51
Haltioissani?
Nyt se on päätetty.
Suomen kielen lautakunta on antanut uuden suosituksen
uskomusolentoa merkitsevän sanan halti(j)a kirjoittamisesta. Lautakunta
suosittaa, että uskomusolentoa merkitsevän sanan voi vastedes kirjoittaa yhtä
hyvin ilman j:tä tai j:llisenä: hyvä haltia tai hyvä haltija, ilmojen haltia
tai ilmojen haltija.
”Tunnustukseni” Kotus-blogissa nousi helteisen
elokuun viikon ykkösuutuseksi. Olin käyttänyt Tolkien-suomennoksissani
kirjoitusasua haltia siinä hyvässä uskossa, että sanat haltia ja haltija
eroavat merkitykseltään. Ja eroavathan ne – yleisessä kielitajussa, kuten
kommenttien vyöry eri medioissa osoitti.
Omaa osuuttani tulin kuitenkin
liioitelleeksi. Taru Kolehmainen käsitteli aihetta ansiokkaasti Kotuksen blogissa ja paljasti, että asiasta oli riidelty kielimiesten kesken jo sata vuotta.
Kielilautakunnan edeltäjä, SKS:n kielivaliokunta oli vuonna
1937 julistanut, että ainoa oikea kirjoitusasu on haltija. On mahdotonta
sanoa, olisiko muoto lopulta lyönyt itsensä läpi ilman Tarua sormusten
herrasta, johon haltia-muoto tuli sattumalta.
”Oikea” muoto ei
ollut tavoittanut minua, vaikka en kuuna kullanvalkeana olisi kirjoittanut tuli
tehtyä. Elokuun keskustelu paljasti, että käsitys kahdesta eri sanasta oli
yleinen jo kirjan suomentamisen aikoihin.
Iloitsen päätöksestä. Näinhän kielenhuollon tulee toimia.
Jos sen linjaukset eivät tartu kieleen, ne vedetään vähin äänin takaisin. Tai
kuten tässä tapauksessa, varsin kovan metelin säestyksellä.
Jään odottamaan päivää, jolloin saan luvan käyttää ihmisestä
sanaa se. Kun yksikön kolmannen persoonan pronominiksi kelpuutettiin
vain hän, kirjoitetun ja puhutun kielen eroa kasvatettiin aivan turhaan
ja samalla hämärrettiin yhtä kielemme pikku hienoutta: Kun ihmiseen
viitataan se-sanalla, hän-sanaa voi
käyttää referoitaessa hänen puhettaan. Se sanoi, että hän oli ollut kotona.
Taru Kolehmaisen blogimerkintä Haltia vastaan haltija 13.8.2013
Palaa otsikoihin | 8 puheenvuoroa
Onko ihmisillä jokin suuri sisäinen tarve saada kielenhuollolta siunaus jollekin sanalle, sananmuodolle tai sanonnalle, jota he käyttävät? Pelätäänkö, että muuten äidinkielenopettaja vähintäänkin haukkuu julkisesti, jos nyt ihan kepillä lyö sormille?
Kunnollista kielenhuoltoa olisi se, että vastataan yksiselitteisesti ja kiertelemättä niihin kysymyksiin, joita ihmiset esittävät. J:llä vai ilman? Ja mielellään myös perustelu, sellainen, jossa ei lähdetä vuosituhansien takaisesta kielihistoriasta, kuten lainaselityksillä spekuloinnista. Siis sellainen perustelu, jonka niin Pihtiputaan mummo kuin hänen nörtti lapsenlapsensa voi ainakin ymmärtää, vaikka ei kaikin hyväksyisikään.
Joko "se" on lemmikki joka käytöksellään jotenkin ilmaisee omistajan olleen kotona, tai sitten päin vastoin (hän viittaa esimerkiksi sellaiseen oikein aristokattiseen kissaan, tiedättehän ne ihanan ylhäisen hapannaamaiset persialaiset). Kolmas vaihtoehto tulkinnalle olisi palvelija joka todistaa palvelvansa olleen kotona.
Sanoi kielenhuolto mitä hyvänsä, sanoilla "se" ja "hän" on ilmeinen tyyliero, jos niitä käytetään henkilöön viittaavina.