Mistähän on peräisin esittää neutraalivokaali ö:nä, esimerkiksi ”potö”? Eihän suomen ö (foneettisesti [ø]) ole kovinkaan lähellä neutraalivokaalia [ə]: avoimuusaste on sama, mutta ö on etuvokaali ja lisäksi labiaalinen. Foneettisesti e olisi lähempänä, ks. esim.
http://www.langsci.ucl.ac.uk/ipa/vowels.html

Miksi siis esitetään ääntämys ikään kuin englannin kielessä olisi sellainen vokaali, jota siinä ei lainkaan ole?

Missä muuten on tarkkaan ottaen se kielilautakunnan suositus, jonka mukaan pitäisi käyttää ”asianomaisen maan käytäntöä mahdollisuuksien mukaan noudattavaa ääntämistapaa”? Suositushan olisi järjetön. Jos sen mukaan lausuisi vaikkapa Kiinan kaupunkien nimiä suomalaisessa puheessa, tulisi siitä melkoista laulamista, ja hyvin harva ymmärtäisi. Moniko ymmärtäisi edes sitä, että joku lausuisi ”krihansta”? (Sehän on Kristianstadin nimi jokseenkin oikein lausuttuna; oikein oikein olisi [krɪ'ɧansta].)

Väite ”Harvalla on enää vaikeuksia b:n ja g:n, saati d:n ääntämisessä” ei pidä alkuunkaan paikkaansa. Keskivertosuomalainen vain luulee osaavansa ääntää ne, koska lausuu ne (omasta mielestään) oikeammin kuin naapurin mies. Foneetikot tietävät tämän hyvin.

Jos joku lausuu ”krokket”, niin se ei johdu samasta syystä kuin ”kanttori”, vaan todennäköisesti vain kirjoitusasun vaikutuksesta. Ei kriketistäkään ole tullut krikkettiä edes puhekielessä. Konsonanttien kahdentuminen määrätilanteissa on oma aika tarkkarajainen ilmiönsä – ja johtuu tosiaan lähinnä (suomen)ruotsin vaikutuksesta. Ilmiö esiintyy painollisen ja painottoman tavun rajalla ”likvidan, nasaalin, pitkän vokaalin tai diftongin jäljessä”, ks. http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=8

”Maggiksen” eli Magyar Fehér Borin nimeä muuten ei lausuta unkarissa ”majaar fäheer boor”. Unkarissa vokaalien pituus merkitään hyvin järjestelmällisesti: pitkän vokaalin päällä on akuutti, eli nimessä vain é on pitkä. Tämä mainittakoon esimerkkinä siitä, miten turhaa on vaatia ”alkuperäistä” ääntämystä – tässähän väärä ääntämys esitettiin ”unkarin alkeistaan ylpeän opiskelijan” lausumana! Lisää koomista sävyä asiaan tuo se, että nimi on suomalainen tuotenimi, Alkon antama. Unkarinmaassa se olisi kovin koominen, koska se tarkoittaa vain ’unkarilainen valkoviini’.

Miksi latinaa osaava lausuisi ”kantoorees minoorees”? Kun nimi ”Cantores minores” on nykyaikainen (kuuluu vuonna 1953 perustetulle kuorolle) ja liittyy lähinnä kirkollisen latinan perinteeseen, miksi siinä lausuttaisiin painottomien tavujen vokaaleja pitkinä? Siis tavalla, joka hävisi puhutusta latinasta yli puolitoista vuosituhatta sitten. (Selitys on tietysti pohjoismaisen latinanopetuksen eräissä virtauksissa, joiden opit ovat vaikuttaneet mm. tietosanakirjojen ääntämisohjeisiin, jotka ovat muutenkin usein täysin teoreettisia.)

E. A. Saarimaa vanhassa Kielenoppaassaan ohjasi jonkinlaisiin ilmeisesti silloista kotimaista käytäntöä vakiinnuttaviin, liian hienostelun ja liian junttiuden välillä luoviviin kompromissiratkaisuihin: ei Baazöl vaan Baasel (mutta bee piti kuitenkin ääntää), ei Šeikspiö vaan Šekspiir (mutta sitä suhuässää piti yrittää). Siihen aikaan kenenkään ei odotettu oikeasti juuri osaavan englantia, ja toleranssiraja kulki b:n, d:n ja g:n takana. Ehkä tässä piili jonkinlainen demokratia-ajatuskin: paitsi että vihatut svetisismit piti juuria ääntämyksestä, ei myöskään pitänyt vaatia tavallisilta talonpoikaisilta suomalaisilta aivan uppo-outojen äänteiden ja varsinkaan uppo-outojen vokaalien tuottamista. (Meidän junttiperheessämme, missä vanhemmat eivät olleet käyneet korkeampia kouluja ja oppineet ruotsia, ei suomenmukaisen u:n ääntämistä ruotsalaisissa nimissä osannut paheksua kukaan. Nyt kuulen ensi kertaa tästä järkyttävästä kardinaalivirheestä.)

Jotenkin huomaan olevani Saarimaan linjoilla myös siinä suhteessa, että vielä junttiuttakin pahemmin ärsyttää pieleen mennyt hienosteluyritys. Magyar-sanassa molemmat a:t ovat lyhyitä (ja vähän o-maisiksi pyöristyneitä, niin kuin unkarin lyhyt a on: kuka vielä muistaa taannoisen Bartók-juhlavuoden, kun jotkut radion musiikkitoimittajat olivat jostain oppineet puhumaan "Bortookista"?), ja bor-sanassakin o on lyhyt, ellei nimenomaisesti haluta unkarilaista valkoista booria.

Äänsit miten äänsit, aina löytyy sekä se juntti, jonka mielestä hieno ääntämyksesi on hienostelua, että se joku, jonka pitää päästä pätemään.

Muistan vuosia sitten Ranskassa vaihto-oppilasvuottani viettäessäni, että siellä vieraat nimet äännettiin oman kielen mukaisesti. Ei mietitty, miten nimet "oikeasti" pitäisi lausua. Näin ollen esimerkiksi nimen h-äänne jätettiin lausumatta, koska ranskaksi h ei äänny. Eikö näin voitaisi tehdä Suomessakin? No, vastaus on varmaan ei, mutta ketä tuo haittaisi, jos vaikka Dzeimz olisikin vain James :).

Tämäpä olikin kiinnostava keskustelu. Ruotsissa asuvana suomenkielisenä suomalaisena olen huomannut, että mikään ei ole sen vaikeampaa kuin ulkomaisten nimien ääntäminen sopivan ruotsalaisesti. Sitä tuntuu olevan aivan mahdotonta oppia. Muuten minua ei 20 vuoden jälkeen juuri alkuasukkaasta erota, mutta en vieläkään osaa Djoodj Buschia tai edes Anjela Märkkeliä sillä tavalla koroisan vieraasti kuin pitäisi. Yyro Käkosesta puhumattakaan.

Mikähän siinä on, että lukiolaiset ääntävät englantia suomen tunnilla "suomeksi". Ainakaan henkilönnimiä he eivät tunnu osaavan millään ikään kuin niitä ei olisi opiskeltu lainkaan: james bond, stephen king. Liittyykö tämä "osaamattomuus" samaan trendiin kuin harri potter -ääntämys? Minua se kyllä joka kerta kovasti häiritsee.

Toisaalta äännetään englanniksi, toisaalta suomeksi. Niin muuten tekevät skeittaritkin, joilla on nous, mutta airia. Ja muitakin esimerkkejä löytyy.

Mauri Kunnaksen uudessa ”kraahvisessa novellissa” liverpoolilaiset John, George ja Paul, tulevat ”Piitlesit”, puhuvat tähän tapaan:

MEILLÄ EI O RUMPUJA EIKÄ PASSOO!

RYTMI ON KITAROISSA. KYLLÄ ME JOTAIN KEKSITÄÄN... VAIHRETAAN VAIKKA NIMEE...

HITTO! ME EI VOIRA JÄÄRÄ KUULEEN TULOKSIA! JUNA LÄHTEE EIKÄ MEILLO RAHAA JÄÄRÄ HOTELLIIN YÖKSI!

Ja näin he laulavat:

TELJO MAMA... TELL JO PAAA! GONNA TELL HOUL ARKANSAA!

FAA GUUDNES SEIKS... AI GATTÖ HIPIHIPI SHEIKS!!!

AI LAV JUU-UU-UU-UU-UU KOOSJU TELMI TINGS AI VANTTU NOU...

Taitaako tuota sen selkeämmin sanoa?

lainaus Maria Nokalta, blogi 19.10:

"vinis piipöls häv ö streit päk änd kliö ais
hau mats?
nou hau is hier nier änd nais stail
(sam oold väsön kais hier lav enpti tinks laik vorest vitaut eni kaltsoral tats put nou panik pikoos tis kruup is tuu or trii pöösön onli)"

Eikös se nyt ole tärkeämpää, että on jotain merkityksellistä sanottavaa kuin se, että osaa jokaisen ulukomaankielisen sanan oikean ääntämystavan?

Kyllä ne minulle ravintolassa aina ovat oikean annoksen ja juoman eteen tuoneet, vaikkei ääntämys ihan kohdalleen tsekinkielisestä ruoka- ja juomalistasta ole osunutkaan. -Ja jos palveluskunta nauraa keittiössä junttia asiakasta, se näkyy sitten tippien pienuudessa.

Joskus opiskeluaikana arvostukseni vanhaa professoriani kohtaan nousi aika lailla, kun hän eräällä pariisinexcursiolla piti vahvan suomalaisittain murtavalla tönkköranskallaan asiaankuuluvan kiitospuheen paikallisen yliopiston edustajille. Kun puhe pidettiin oikeaan sävyyn oikeassa paikassa, ei siinä kömpelöä ääntämistä naurettu. Suomalaisilla kun turhan usein jää oikeassa paikassa suun avaaminen kiinni juuri siitä, että mitä tuo elefantti minusta ajattelee jos en ihan oikein sen kieltä äännä.

Savolainen sekoittaa kaksi asiaa, vieraiden kielten puhumisen ja vieraiden nimien lausumisen suomea puhuttaessa. Kyllä Kersti Juva varmaankin lausuu [ɒksfəd], kun puhuu englantia. Kyllä suomalainen ääntämys raastaisi korvaa englanninkielisessä puheessa, aivan kuten aitoenglantilainen ääntämys häiritsee suomenkielisessä puheessa.

Eri asia on se, että teesissä ”Sanottava on tärkeämpää kuin puhetapa” on kovasti selittelyn makua. Kyllähän vierasta kieltä saatetaan ymmärtää raskaastikin murrettuna (minäkin olen aikoinani oppinut olemaan kuuntelemaan nauramatta kiinalaisen englantia, jossa ärrät ovat älliä, ja arabin englantia, jossa pee ääntyy beenä), mutta ei se tarkoita, että ymmärrettävyys ja aikaansaatu vaikutus olisivat huipussaan.

Ainakin minun ikäpolveni opetettiin koulussa vaikenemaan molemmilla kotimaisilla kielillä ja parilla vieraalla. Eikä siinä kyllä edes teoriassa opittu oikeaa lausumistakaan, tai ainakin vain suomalaisen koululaitoksen teorian mukainen. Mutta jotain kuvittelimme oppineemme, ja ehkä siksi ihmiset niin hanakasti tarttuvat siihen, että joku ääntää vieraita nimiä ”väärin”. Koulussa opittua ei ehkä ole koskaan käytetty oikeaan puhumiseen, mutta aina sitä voi käyttää muiden puheen paheksumiseen!

Millaisen uran Martti Ahtisaari on tehnytkään, vaikkei hänenkään englannin ääntämyksensä ole ollenkaan täydellistä. Sujuvalta hänen kielensä sen sijaan kuulostaa minun korviini - ja minun englannintaitoni on aivan ruosteessa 70-luvun lukioenglannin jäljiltä.

Sitä vain ihmettelen, etteivät nykynuoret aina käytä ja näytä taitojaan, joita heillä on kosolti. Viimeksi se tuli esiin, kun ykkösluokkalainen esitteli tietokirjana Audrey Hepburnin elämäkertaa ja äänsi koko ajan nimen kuten se kirjoitetaan. Kuulosti kyllä kurjalta, ja varmastihän olisi osannut oikean ääntämyksen. M

Tärkeintähän suomalaisille on miten pyhää pakkoenglantia lausutaan. Pyhää kieltä ei tietenkään saa loukata huonolla lausumisella, oli puhujan tarkoitus sitten miten hyvä tahansa.

Muita kieliä, suomi mukaan lukien, saa sitten raiskata ihan vapaasti omien mieltymystensä mukaisesti.

Otettakoon täälläkin esille vanha kunnon Putin, vaikka nimen ääntämyksestä on jo ollut paljon porua netissä. Äskettäin Maikkarin uutisissa nimi äännettiin jälleen asussa [puuttin]. Avotavun u kuulemma lausutaankin venäjässä puolipitkänä tai jopa pitkänä, mutta sen jälkeinen geminaatta-t on suomalainen omituisuus. (http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/venaja.html8.)

Isossa suomen kieliopissa sanotaan, että tuollainen pidennysääntämys on seurausta Helsingin suomenruotsin mukaisesta ääntämyksestä. Samanlaista geminaatallista ääntämystä esiintyy myös esimerkiksi nimissä Clinton [klintton], Dante [dantte] ja Theodorakis [teodoraakkis], vaikka lähtökielessä ei äänny geminaatta. (VISK § 8).

Putin-nimestä on huomattava sekin, että venäjässä siinä on liudentunut t, ja t:ssä liudennus kuuluu hyvin selvästi.

Theodorakis-nimi taas pitäisi – jos noudatettaisiin väitettyä kielilautakunnan ohjetta – lausua [θeoðoˈracis]. Silloin siinä olisi muutakin ponnisteltavaa kuin se, ettei k-äänne pääse yhtään kahdentumaan; eihän siinä saisi k:tä ääntyä laisinkaan.

Miksi joka paikassa siis mediassa keltavahveroa kutsutaan tekstissä kantarelliksi, kun jokaisen puheessa se on kanttarelli ? Kun sen latinankielinen nimi on Cantharellus, niin eikö latinassakin sanota "Kanttarellus", tai vaikka ei sanottaisikaan, niin puhelieli on kuitenkin kanttarelli. Tämä on hämännyt minua vuosikymmeniä. Miksi kirjoitetussa tekstissä on kantarelli ???

Tämä blogimerkintä taitaa olla loppuun puhuttu, mutta en malta olla lisäämättä seuraavaa. Jos vaikka joku vielä selailee.

Muutamissa puheenvuoroissa on sivuttu sitä seikkaa, että aika monet, mm. koululaiset, ääntävät suomea puhuessaan englantia suomalaisittain, lähinnä kirjoitusasun mukaisesti. Performance voi olla performanke jne. jne., jokainen voi varmaan korvissaan kuulla tämäntapaista.

Minusta tuntui ensin, että tällainen ääntämys on vitsi tai protesti, ja on se ehkä alkuun ollutkin, mutta nyttemmin sitä kuulee sen verran usein, että tulkitsen sen tahalliseksi käytökseksi. Se ei ole edes protesti, puhuja (joka kyllä osaa englantia) on päättänyt, että hän ei sekoita hyvään suomalaiseen fonotaksiinsa vieraita elementtejä. Englannin mukainen ääntämys hidastaisi puheen kulkua ja kiinnittäisi asiaan liikaa ja turhaa huomiota. Mitä välii, tuumii puhuja, kyllä hänet kaikki ymmärtävät. Asia on tärkein, kuten yllä on todettu.

Tällainen tietoinen suomenmukainen ääntämys leviää hiljalleen ja huomaamatta. Sama koskee toki muidenkin vieraiden kielten ääntämystä, mutta englanti on taajakäyttöisyytensä vuoksi erityisasemassa.

Kunpa suomenmukainen ääntämys leviäisikin, myös televisiossa, sen sijaan että kaiken, mikä kalskahtaa ulkomaalaiselta, luullaan olevan englantia, ja se myös väännetään englanninkaltaisesti.

On niin kiusallista, kun kuuluttaja sanoo, että seuraavaksi kanavalla on vuorossa Foort Boijard, ärrät amerikkalaisittain liu´utettuna (Fort Boyard on ranskaa) tai että Maikkel Schumahör on ajanut kilpaa.

En oikein ymmärrä, mistä Urpu urputtaa.

Mitähän lienee ärrien amerikkalainen liu’utus? Standard American -ääntämyksessä esimerkiksi fort-sanan r ääntyy approksimanttina. Mikä siinä on liukumista? Ja kuka kuuluttaja lausuu sanoja amerikanenglannin ääntämyksellä?

”Maikkel Schumahör” ei ole englannin mukaista. Eihän englannissa ole kaksoiskonsonantteja, ei ö-äännettä eikä suomalaista r:ää – eikä ch todellakaan äänny h:na.

Vieraskielistä nimeä on muuten vaikea tai jopa mahdoton lausua täysin "oikein" suomenkielisen puheen keskellä, ellei sitten suoranaisesti pysähdy puheessaan, vaihda "rekisteriä" ja sitten taas takaisin.
Suomi ja suomenruotsi taitavat olla ainoa poikkeus, suomenkielisen puheen keskeen suomenruotsiksi äännetyt ruotsalaiset nimet soljuvat oikein hyvin ja päin vastoin.

Mutta jos yrittää selittää englanniksi, saksaksi tai ranskaksi jotain missä puolestaan on suomalaisia henkilön- tai paikannimiä, niin ihan samalla tavalla ne joko tökkäävät puheessa tai tulevat lausutuiksi ympäröivää kileltä mukaillen.

Puolustamaan pyhää pakkoenglantia takertumalla lillukan varsiin?

Urpu on sinällään oikeassa, turhan usein ulkomaalaisia ei englantilaisperäisi nimiä yritetään ääntää englannin tyylisesti (siinä useinkaan onnistumatta mutta yritys on kova).

Mielenkiinnolla lueskelin Juvan kirjoitusta ja siitä seurannutta keskustelua. Mieleeni tuli eräs esimerkki omasta kielenkäytöstäni, jossa huomasin vieraan kielen vaikutuksen.

Edellisessä työpaikassani oli työtoveri etunimeltään Mailis, ja nykyisessä työpaikassani on sattumalta henkilö, jonka nimi on Maj-Lis. Vaikka näiden henkilöiden nimien kirjoitusasu on erilainen, ne äännetään aivan samalla tavalla. Huomasin kuitenkin taivuttaneeni Mailista ”Mailikselle, Mailikselta, Mailiksen” jne. Nyt tutustuttuani Maj-Lis -nimiseen henkilöön, aloin automaattisesti taivuttaa hänen nimeään ”Maj-Lisille, Maj-Lisiltä, Maj-Lisin” jne. Hauska huomata, miten itsekin menee ”halpaan” vieraan kielen vaikutuksesta.