Koulu opettaa konventioita

Poikien kirjoittamistaidon heikkeneminen on nyt tutkimuksella vahvistettu. Mielenkiintoista olisi tietää, onko peruskoulun päätösvaiheen kirjoittamistaidolla ja –halulla yhteys jatko-opiskelupaikan valintaan. Luulenpa, että on: harvalla lukioon jatkavalla on äidinkielen arvosanana muuta kuin 8 tai 9. Kättennostomenetelmä omissa luokissani on säännönmukaisesti osoittanut, että yli puolella on arvosana kiitettävä.

Ohjaavatko alemmat arvosanat ja heikko kirjoittamismotivaatio siis automaattisesti ammatillisiin opintoihin vai mistä on kysymys? Viime vuosina ammatillisten oppilaitosten vetovoima on suuresti kasvanut ja lukio menettänyt suosiotaan. Nuoriso haluaa nopeammin käsiksi työhön ja rahaan, eikä lukemalla ja kirjoittamalla puurtaminen jaksa kaikkia todellakaan kiinnostaa.

Väitän, että kirjoitustaitoa silti tässä yhteiskunnassa arvostetaan. Työtä kirjoittamisen opettamiseksi tehdään kaikissa oppilaitoksissa, ja useimmat vastahakoisesti kirjoittamiseen suhtautuvat huomaavat jossain elämänsä vaiheessa tarvitsevansa kykyä kirjoittaa muutakin kuin nimikirjoituksensa. Kirjoittamaan oppii kuitenkin vain kirjoittamalla aivan niin kuin pyörällä ajamaan oppii ajamalla. Alussa tarvitaan auttajaa, mutta taito itsessään vaatii jatkuvaa harjoittelemista, toistamista ja keskittymistä. Perustaitojen automatisoiduttua voi alkaa temppuilla, lisätä nopeutta ja jopa etsiä omaa tyyliä.

Kirjoittamisen automatiikka opitaan alakoulussa. Siellä alkaa myös erilaisten tekstilajien opettelu. Äidinkielen oppitunneilla harjoitellaan erityisesti kertomusmuotoa, mutta myös muita konventioita pieni koululainen kohtaa eri oppiaineiden tunneilla. Mielenkiintoisen esimerkin konventioiden haastavuudesta tarjoaa eräs uskonnonkoe, jossa oppilaan tuli kirjoittaa ulkomuistista kymmenen käskyä. Ensimmäinen käsky: Jos jotain tarvitaan, niin antakaa. Toinen ja kolmas pääsivät unohtumaan, mutta neljäs kuului: Jos antaa, niin ottakaa. Kuudennen käskyn vaatimus oli: Jos myydään, niin ostakaa ja lopuksi vielä Kuningasta kiittäkää. Esimerkki on autenttinen ja osoittaa, että vaikka käskyjen sisällön tulkinta olikin hyvin omaperäinen, muoto alkoi olla hallinnassa.

Tekstilajitietoisuudesta kasvaa niin luku- kuin kirjoitustaitokin. Koulu on sitä varten, että siellä opitaan yhteiskunnassa tarvittavia kirjoittamisen konventioita; kaikkien ei koskaan tarvitse osata kirjoittaa runoa tai novellia, ei uutista tai saarnaa. Voi olla, että äidinkielen tuntien tekstilajivalikoimaa kirjoittamisen opetuksessa tulisi laajentaa ja – rohkenenko sanoa? – arkipäiväistää ja yksinkertaistaa. Kirjoittamistakin täytyy opetella askel askeleelta, sana sanalta, lause lauseelta, kappale kappaleelta, konventio konventiolta.

Jos murrosikäinen nuori saa aikaan yhden hyvän kappaleen,  siitä pitää palkita – joskus yksi hyvä virkekin voi kannattaa koko tekstiä. Kestää vuosia, ennen kuin kirjoittamistaito automatisoituu niin, että uuden tekstilajin vaatimukset eivät tuota ongelmia. Oma kokemukseni ensimmäisistä tenteistä oli murskaava: yritin matkia Juhani Ahon tyyliä kirjoittaessani Marjan ja Juhan avio-ongelmista. Käännetyt sanajärjestykseni eivät tenttijää miellyttäneet. Tuskin pääsin läpi. Mutta vähitellen opin – ja niin oppivat pojatkin, jos vain haluavat harjoitella.

Joskus pakko on hyvä motivaatio.