Itsetuntoa rakentamassa

Opettajan ammatissa tulee päästäneeksi suustaan yhtä ja toista sellaista, mikä jää elämään oppilaiden keskuuteen jos jonkinlaisina lentävinä lauseina. Tällaiset puheenparret ovat elävää kansanperinnettä, joka muokkaantuu muistelijoiden suussa meheviksi sanomuksiksi. Joskus ne kiteytyvät viehättäviksi wellerismeiksi tyyliin Anna olla viimeinen kerta, sano Parko, ku oppilaan naamaan liidulla ruman kuvan veti. Tapaus on tosi. Se kuvaa oivallisesti kohtaamisen luonnetta ja myös tilanteeseen osallistuneiden persoonallisuutta. Lopputuloksena oli näin jälkikäteen ajateltuna onneksi sula sovinto. 

Omien opettajienkin puhetapa, sanomiset, eleet ja ilmeet ovat hyvin muistissa, vaikka kaikesta on kulunut ihmisikä. Kotitalousopettaja puhui kuin suussa olisi ollut koko ajan liikaa sylkeä tai ajatuksissa ylimakeaa kakkua – omien sanojensa mukaan hän oli ”ittensä voilla tämmöseksi lihottanut”. Kohtalotoverin löytyminen varmaan helpotti: ”Vai mitä Jappe?”. Legendaarinen äidinkielenopettaja aloitti maanantaiaamun tunnin sanomalla: ”Tänään kerrommekin sitten vain vitsejä, vitsejä ja vitsejä.” Ja toinen puhui maalaisnuorille avantgardesta siihen malliin, että alettiin pitää kirjaa siitä, miten monta kertaa sana opettajan puheeseen ilmaantui.

Harmittomiksi tarkoitetuilla laukomisillaan opettaja saattaa jättää pysyvän jäljen itsetuntonsa kanssa kamppailevalle nuorelle. Kun muinoinen miesopettaja koputteli karttakepillä tyttöoppilaan päätä sanoen : ”Tyhjää kumisee”,  me muut nauroimme ääneen. Häpeäkseni täytyy tunnustaa, että itsekin uskoin opettajan todistajanlausuntoon ja liityin yhä tiukemmin meidän koulussa paremmin menestyneiden ryhmään. Mutta ylpeys käy lankeemuksen edellä: lukioon pääsyni oli kuulemma hiuskarvan varassa. Vain matematiikanopettajan lausuma – varmaan hampaiden raosta, niin kuin aina – pelasti: ”Kyllä se siinä menee, missä muutkin.” Usko omaan erikoislaatuisuuteen romahti kertaheitolla, ja matematiikkakauhu syveni. 

Tyylitaidosta voi kiittää sitä johtajaopettajaa, joka piti sekä alaisensa että oppilaat Herran nuhteessa paitsi rangaistuksilla myös sanan säilällä! Kirjansa tai vihkonsa kotiin unohtanutta (kauhea synti, muuten) kommentoitiin sardonisella hymyllä ja tervehdyksellä: ”Kas kun itse muistit tulla!” Varsinainen tuomio kuitenkin tuli tarkasti määritellen: ”Tyyppi: idiootti.” Mitä siihen enää lisäämään tai vastaan sanomaan?

Opettajan ammatin valinneena joskus kauhistuttaa se löysien puheiden määrä, jota varmaan itsekin on luokassa tuottanut. Sanomisista jää aina jälki,  eikä sanottua saa pois pyyhityksi.