Puhu niin, että itsekin ymmärrät

Moni ei varmasti edes halua opetella ilmaisutapaa, jossa asiat peittyvät (vai peitetäänkö ne?) kummallisiin sanahirviöihin ja jossa päätöksentekijät piiloutuvat passiivin taakse. Jos ammattilehden lukijana saa raivarin jo otsikosta, niin mihin tilaan päätyykään työmarkkinaseminaarin tapahtumista kertovaa juttukokonaisuutta tankatessa? Vastaus on yksinkertainen: turhauttavaan epätoivoon tietenkin.

Mitä ihmettä merkitsee paikallinen palkkalinja? Varmaankin sitä, että jokaisessa kunnassa sovitaan erikseen, millaista palkkaa esimerkiksi opettajat, sairaanhoitajat tai kaupungin autonkuljettajat saavat. Siis: linja määräytyy poliittisten voimasuhteiden mukaisesti, miten milloinkin!  Että sellaista linjakkuutta! Lehden siteeraama työmarkkinahenkilö ei vaikuta mukavalta ihmiseltä; hänhän ihan kuin uhkailee vihjatessaan kuntien ”palkanmaksukyvyn voivan ylittyä”, jolloin ”maksuun menevät erät mitataan takaisin kuntatason sopeutustoimin”.  Siis: jos kunnalla ei ole varaa maksaa sopimuksen mukaisia palkkoja esimerkiksi opettajille, on pakko tinkiä kunnallisista palveluista. Kauheaa pelottelua – me opettajatko olemme siis lopulta vastuussa kuntatalouden tilasta?

Ja vielä viimeinen niitti: jos on pakko vähentää palveluja, ”paikallinen sopiminen menettää imagoaan edelleen”. Imagoa? Edelleen? Pitäisikö meidän kaikkien todellakin suostua paikalliseen sopimiseen palkoista siksi, että menettelyn imago saattaa kärsiä? Mitä ilmeisimmin nyt alkaa olla myöhäistä, imagohan on jo laskenut, ja laskee edelleen.  Kuntapalvelujen yksityistämisestä käytäviin keskusteluihin toivottiin tässä samaisessa seminaarissa ”enemmän luovuutta”. Siis mitä? Jotain uutta, jolla neuvottelut sujuisivat kuin tanssi, tunnelma olisi iloinen ja kepeä, osapuolet eivät murjottaisi tai haisisi pahalta… ehkä hiukan strobovaloja… musiikkia…

Tärkeistä asioista pitäisi aina puhua selkeästi. Opettajien ammattilehteä lukiessa joutuu kysymään, onko kyse tärkeilystä vai törttöilystä, kun koko jäsenkunnalle katsotaan tarpeelliseksi selostaa ”työmarkkinapanelistien” puheenvuoroja ilman minkäänlaista auttavaa tulkintaa. Eikö analyysien tason tulisi yltää hiukkasen syvemmälle kuin siihen, että kerrotaan yhden panelistin ymmärtävän pääministerin ”taannoisen halun koplata palkkaratkaisu ja kuntien ylimääräinen tuki yhteen”. Toinen taas ei tykkää pääministerin esityksestä – varmaankin koplaamisesta – ollenkaan. Kolmannen mielestä ”eläkepoistumaa on kyettävä hyödyntämään muutettaessa henkilöstörakennetta tarpeita vastaavaksi”. Siis: palkattava vähemmän väkeä.

Missä on reportaasintekotaito? Missä näkyy toimittajien asiantuntemus, taustatyö ja näkemyksellisyys? Iltapäivälehden uutinenkin on nykyään kuin alakoulun luokkalehdestä tyyliin Mies ja auto syöksyivät tuulilasin läpi. Ikkuna meni rikki. Onko ihme, että niin sanottua suorasanaista puhujaa ihaillaan?  Suorapuheisuus ja selväsanaisuus yhdistyvät huvittavalla tavalla kontaminaatiossa, jolla kuvataan vastaanottajalle mieluista puhetapaa: suorasanaisuus on tarpeen silloin, kun puhutaan ihmisille tärkeistä asioista: kunnallisista palveluista, veroista, palkoista, arjesta.

Työmarkkinapolitiikka – hyi helvetti!