Kaija Parko
Me kailottajat
Takapenkkiläiset pysyvät hereillä ja etupenkkiläiset säpsähtävät, kun katse kohtaa ja ääni kaikuu. Käytäväkaaoskin muinoin selkiytyi komentoäänen organisoimana. Ainoa kauneusvirhe on siinä, että kovan äänen takana on nainen!
”Elä huuva siellä sitten,”, varoitti äiti hiihtoretkelle lähtevää keskenkasvuista. ”Hieno nainen ei ääntään korota”, opasti anoppi. ”Elä soita kitaraa” oli isältä melkoisen paha palaute, ja ehdoton tyrmäys liian kovalle äänenkäytölle ( ja varmaan myös mielipiteelle) oli käsky ”Älä rämpsytä!”
Hienoinen harmistus riipaisee vieläkin sydänalaa, kun entinen kollega kohdatessa kiittää ”upseeritaitoja” ja oppilaat sanovat tunnistavansa äänestä. Eipä paljoa auta, että jokin ruotsalaistutkimus väittää kovaäänisten naisten menestyvän hiljaisella äänellä puhuvia paremmin.
Kaiken historian ja kokemuksen karaisemana myönnänkin edelleen hätkähtäneeni pahan kerran saadessani ystävällismielisen varoituksen: ”Älä tätä sentään kaikille kailota”.
Kailota? Minäkö?
Palaa otsikoihin | 2 puheenvuoroa
Mistä se onkin opettajiin iskostunut, että on hyvä omata kova ääni. Käytännössä se on pikemminkin päinvastoin: kun puhuu hiljaisella eli normaalilla puheäänellä, on oppilaiden keskityttävä kuuntelemaan. Silloin kenenkään ei tarvitse huutaa saadakseen äänensä kuuluviin.
Kokemuksesta sanoisin, että äänenkäyttö on ehdottomasti taito. Voimakkaassa äänessä on enemmän dynaamisen vaihtelun mahdollisuuksia, enkä tiedä, voiko hiljaista tai voimakasta äänenkäyttöä edes verrata - ne ovat kuitenkin erilaisia tyylikeinoja, ja niiden taitaminen vaatii erilaista lähestymistä.
Kumpikin voi oikein käytettynä olla valtavan tehokas.