Paha mennä sanomaan

Äidinkielen opettajana joudun usein ihmettelemään, miksi suullisesti itseään hyvin ilmaisevat oppilaat eivät saa aikaan kunnon tekstiä. Sanottava loppuu kesken ja ilmaisu on raskasta ja kankeaa: samaa asiaa toistetaan monta kertaa virkkeillä, joiden informaatiorakenne ei ole kunnossa ja joiden kantavaa ajatusta on vaikea löytää.

Koska uskoni Ludvig Wittgensteinin teesiin ”Huonosti kirjoitettu on huonosti ajateltu” ei ole koskaan tyystin hälvennyt, houkuttelin oppilaat pariarviointiin: he valmistivat kirjallisuutta koskevan koetehtävän ajattelemalla yhdessä: ensin he chättäilivät aiheesta keskenään, sitten istuivat tunnin vierekkäin ja muotoilivat yhteiset muistiinpanot koetta varten. Varsinaisessa koetilanteessa kumpikin sitten kirjoitti  samalta pohjalta ylioppilaskirjoituksen tekstitaitokokeen tapaisen vastauksen kysymykseen, jota he eivät ennakkoon tienneet.

Tulos oli selkeä. Useimmiten kirjoitelmat tuottivat saman arvosanan, sillä tekstit olivat sisällöltään ja myös jäsennykseltään pitkälti samankaltaiset; kieli ja tyyli toki vaihtelivat kirjoittajan mukaan. Mielenkiintoisin havaintoni oli kuitenkin se, että ns. heikot kirjoittajat saivat aikaan selvästi parempaa jälkeä kuin yksin puurtaessaan. Tulkintani on, että yhteinen ajatteluprosessi parin kanssa nosti tekstien abstraktiotasoa ja tuotti myös täsmällisempää – sanoisinko aikuismaisempaa – ilmaisua.

Tietysti kyse on harjaantumisesta. Ajattelemisen taitoja täytyy harjoittaa, mielellään vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Jutustelusta keskusteluksi –harjoituksien varoittavina esimerkkeinä voisi näyttää melkein minkä tahansa suomalaisen talk shown Arto Nybergistä Ajankohtaiseen kakkoseen: puhumalla saa aikaan vaikutelman siitä, että nyt ollaan kiinni asiassa ja että mielipiteitä piisaa. Entä sitten? Mistä olikaan kyse?

Niin arvokasta kuin puheilmaisun ”opettaminen” onkin, se ei välttämättä kunnioita syvällisen analyysin ja vivahteikkaan muotoilun tavoitteita. Hyvät puhujat ovat usein nopeita ja rohkeita, he uskaltavat keskeyttää, kysyä ja toistaa. He ottavat tilanteen ja tilan haltuun. Valitettavasti puhumalla selviytyjä ei aina jaksa keskittyä tai korjata – ja itsensä kuunteleminen on vielä vaikeampaa kuin toisten.

Kirjoittamalla ajatteleminen ohjaa täsmällisyyteen. Merkitysten epämääräisyys näkyy kirjoitetussa tekstissä heti eikä sotku selviä, vaikka väittäisi sen olevan vain ”tsoukkia”.