Ongelman ytimessä

Tosikertomus:

Tyttö kertoi koulussa, että opiskelu tuottaa hänelle aivan ylitsepääsemättömia vaikeuksia. Hänellä on heräämisongelma. Ei siis saa itseään revityksi ajoissa kouluun. Ei muuta kuin koulusta ulos maailmaan, työelämään. Mutta mistään ei edelleenkään kuulemma ole tullut mitään, kun samanlainen heräämisongelma vaivaa edelleen: ei millään aamuisin jaksa herätä töihin. Mikä ihmeen ongelma?

Onhan meillä näitä moniongelmaisia, oikeita sellaisia. On alkoholiongelmia, parisuhdeongelmia ja terveysongelmia. Ongelmavyyhdin keskellä tulee ajatelleeksi, onko käsite ongelma alkanut saada eufemistisia piirteitä. Joitakin ongelmia voitaisiin varmaan yhtä hyvin nimittää laiskuudeksi, joitakin riidaksi ja joitakin jopa sairaudeksi.

Samantapainen eufemismi on häiriö. Häiriökäyttäytyminen lienee toisten ihmisten elämän tahallista häiritsemistä, häirikkö ei kunnioita sääntöjä eikä noudata yleistä järjestystä ja häiriintyneen mielessä on jotain pahasti vialla.

Nuoruudessa oli muodikasta puhua häiriöfunktiosta: jos ei ymmärtänyt jotain kapakkapöydän syvällistä (!) keskustelua ja teki väärän kysymyksen väärään aikaan, alettiin puhua henkilön kohdalla häiriöfunktiosta.

Nykyään puhutaan paljon ongelmakeskeisyydestä ja ongelmanratkaisusta. Kapakkapöydässä sellaisia käsitteitä ei tunnettu, silloin puhuttiin problematisoinnista. On vaikea uskoa, että kieli ei tässä tapauksessa ohjaisi ajattelua: ongelmiksi nimeäminen synnyttää vaikutelman, että homma on diagnosoitu ja hoidossa, problematisoinnissa jaksetaan yhä epäillä ja etsiä.

Ehkä on myös niin, että omien heikkouksien nimeäminen ongelmaksi antaa jonkinlaisen synninpäästön: heräämisongelmaistahan täytyy ymmärtää – hänellä kun on se ongelma.