Kaija Parko
Mitä mahtaa olla yleissivistys 2020-luvulla?
Kielellinen yleissivistys tarkoittanee perinteisesti ainakin peruskielitaitojen hallintaa: kehittyneen yhteiskunnan jäsenen on osattava sekä lukea että kirjoittaa. Kielen tuottamisen puolella sivistykseen kuuluu kyky kommunikoida myös suullisesti toisten kanssa; vuorovaikutuksen tavat ovat yhteisöllisiä ja ne opitaan kohtaamalla muita ihmisiä.
Uudet sukupolvet tarvitsevat aapisen, vihkon ja kynän lisäksi teknologian edellyttämää luku- ja kirjoitustaitoa. Voisikohan asian ilmaista myös näin: digitaalisessa maailmassa eläminen pakottaa oppimaan sellaisia luku- ja kirjoitustaitoja, joilla selviää tietoverkkojen ja mobiililaitteiden monimuotoisessa ympäristössä. Teknologia sinällään ei mitään vaadi, mutta se muuttaa kielellisen toimintaympäristön.
Konkreettinen esimerkki laitteiden vaikutuksesta käyttäytymiseen on kännykkäkulttuuri. Kaukaisesta kehitysmaasta tulleet ystävät olivat kahden viikon matkansa aikana jatkuvassa puhelinkontaktissa kotimaahan, monta kertaa päivässä, tuntejakin kerrallaan. Oraalinen kulttuuri on voimissaan, nyt kännykän avulla, globaalissa kylässä totta tosiaan! Tekisi mieli sanoa, että kielelliseen yleissivistykseen kuuluu laitteiden käytön hallinta; aivan niin kuin koulussa opitaan liikennesääntöjä, pitäisi alkaa opettaa digitaalisen liikenteen sääntöjä – jos niitä on.
Suomessa asuvien kielelliseen yleissivistykseen tulee kuulua kyky erottaa puhekielen ja kirjakielen koodit. Se ei merkitse murteiden halveksuntaa tai nuorisoslangin paheksumista. Päinvastoin: kaikilla oman äidinkielen osakielillä on paikkansa ja tehtävänsä. Koulutuksen pitäisi kuitenkin laajentaa kielipääomaa siten, että ensimmäinen eteen tuleva tuntematon käsite tai outo murrepiirre ei säikäytä: lukemalla oppii ymmärtämään vaikka kaukametsä–sanan täsmällistä merkitystä ei tietäisikään (jos sillä sellainen on). Kirjoitetun kielen normien tunteminen tietysti kuuluu yleissivistykseen.
Toisen kansalliskielen jonkinasteinen osaaminen on yleissivistystä, samoin muu kielitaito. Mutta, mutta. Mitä pitäisi ajatella muodista, joka kuulemani mukaan on vallalla ainakin pääkaupunkiseudulla: täysin suomalaiset vanhemmat alkavat varmistaa lapsensa kielitaitoa niin, että toinen (suomalaisista) vanhemmista alkaa puhua vauvalleen vain englantia.
Hurjaa.
Palaa otsikoihin | 7 puheenvuoroa
Hurjaa."
Ei kovin hurjaa eikä ainakaan kurjaa, varsinkaan jos englantia puhuva vanhempi osaa kieltä hyvin. Äidinkielen lapsi oppii joka tapauksessa. Noinhan esim. suomenruotsalaiset ovat suomen oppineet ja monet sellaiset lapset, joiden toinen vanhempi on ulkomaalainen.
Hienoa jos lapsella on mahdollisuus oppia lingua franca jo kotonaan. Sittenhän jää tilaa sille pakkoruotsillenne koulussa.
Kielen vivahteet ja kielenkäytön ja tunne-elämän suhteet ovat monimutkaisempia kuin tavallinen talaaja yleensä ymmärtää. On myös erittäin tärkeää, että suomenkielinen lapsi kuulee vanhempiensa keskustelevan suomeksi.
Miksi pitäisi puhua lapsen kanssa vierasta kieltä, kun vieraan kielen taidon voi hankkia muilla, paremmilla tavoilla? Miksi äidinkielen kehitystä kannattaisi sabotoida noin?
Jaskalle:
Suomenruotsalaiset eivät suinkaan ole oppineet suomea niin että jompikumpi lapsen ruotsinkielisisitä vanhemmista olisi ryhtynyt lapselle solkkaamaan hoonoa soomeaan, vaan siten että ympäristö on puhunut lapselle suomea.
Muistan nuoruudestani (Sodankylä) sinne "eksyneen" ruotsinkielisen perheen. Kotona puhuivat tietysti ruotsia, mutta lapsi oli päiväkodissa - ja oppi peräpohjolan murteen!
Puuh: Niinpä niin. Todellisuudessa sitä vierasta kieltä ei osaa niin hyvin että sen voisi tuolla tavoin opettaa. Yleensä olen huomannut että vieraskielisyyttä (ja jostain syystä etenkin englantia) ihannoivat eivät sitä todellisuudessa osaa kovinkaan hyvin. Sitten kun osaa vähän paremmin, niin tajuaa, että oma kielitaito ei ole lähelläkään syntyperäisen osaamista.
Toisella kymmenellä lapset joka tapauksessa häpeävät vanhempiaan, joten se vankempien huono kielitaito menee siinä muiden nolojen piirteiden lisänä.
Vanhemmiten olen tajunnut, että kielitaito on ensisijaisesti sitä, että ymmärtää mitä sanotaan ja saa myös oman viestinsä perille, eikä kaikkia kielen hienouksia tarvitse hallita ennen kuin avaa suunsa.
Kun jonkin sanotaan kuuluvan yleissivistykseen, niin sen jonkin opettamisen määrä vaikuttaa melko suoraan sanojan omaan etuun. Esimerkiksi eri aineiden opettajat todistelevat usein kilvan, että juuri minun aineeni on aivan keskeinen yleissivistyksenkin kannalta.
Jos jonkin asian tarpeellisuutta ei voi perustella muuten, on ihan turhaa ja liian läpinäkyvää perustella sitä ”yleissivistyksellä”. Jos joku väittää esimerkiksi ruotsin kielen taidon kuuluvan yleissivistykseen, se kertoo paljon väittäjän sivistyskäsityksestä (ja leimaa 99,9 % ihmisistä sivistymättömiksi).
Opetuksen vaatimiseen sisältyy usein kovin naiiveja oletuksia siitä, mitä kaikkea voidaan opettaa. Sivistystä ei yleensä voi opettaa muuten kuin omalla esimerkillä, ja silläkin huonosti. Tietoja ja taitoja voi opettaa, joskin paljon vähemmän kuin yleensä oletetaan. Tulee ihan mieleen entisen opettajan lausuma ”minä kyllä opetin asian heille, mutta he eivät oppineet sitä!”
Uusien ”luku- ja kirjoitustaitojen” vaatiminen tuntuu olevan lähinnä digi- ja verkkomaailmasta ällistyneiden ihmisten yritystä saada asioita henkisesti haltuun. Vaaditaan kriittisyyden, kommunikointitaitojen ym. opettamista – nuorille, jotka jo elävät uudessa maailmassa ja voisivat opettaa ”opettajansa” edes itse muokkaamaan Facebook-profiiliaan, korjaamaan sähköpostiohjelmansa ja katsomaan Googlesta ennen kuin esittävät liian varmoja mielipiteitä. Esimerkiksi.
Siksi että lapset oppisivat edes yhden kielen kunnolla eivätkä jää puolikielisiksi akselilla tankeroenglanti-suomi.
Näiden "lingua francaa" toistelevien pakkoenglannittajien kannattaisi myös selvittää itselleen mitä ko. käsite oikeastaan tarkoittaa: hätäapukieltä jota käytetään minimikommunikointiin paremman kielen puutteessa. Lingua fancoja on muuten käytössä maailmalla useampia, joten englanti ei ole siinäkään suhteessa mikään erityinen kieli.