Kaija Parko
Kiroilun kauneus ja voima
Hän oli kooltaan varsin pieni mies, jonka ääni kantoi kirousten tulvan taatusti läheiselle hautausmaalle asti. Kirkkomaan läheisyys varmaan sai ihon kanalihalle, kun isä äärimmäisessä raivonpuuskassa kiljaisi – tavallisesti hevoselle – pahimman mahdollisen kirosanansa: Jeesuksen perkele! Pelotti ja hävetti.
Äitini väitti, ettei hän oikeastaan koskaan kiroile. Tottahan se ei ollut. Naiskiroilussa kuuluivat osin samat sanat kuin isällä, mutta perkele oli lieventynyt perhanaksi ja saakeli eivät oikeastaan pahalta enää kuulostaneetkaan. Pirua kukaan ei kiroiluksi edes mieltänyt: meitä lapsia kehotettiin katsomaan kirkkoon päin, toistelemaan mantraa pirupirupiru ja irvistämään , kun tikkua poistettiin jalasta tai sormesta.
Kouluikäisten lasten myötä perheeseemme vakiintui myös sana vittu, joka alettiin livauttaa milloin mihinkin niin kauan kuin sen tehoon luotettiin. Aikansa kutakin! Omat lapseni lopettivat julkisen teinikiroilun sen jälkeen, kun keittiön ovessa ollut syntilista alkoi täyttyä: aina kun kirosana kuulosti sopimattomalta ja turhalta, kukin merkitsi nimikirjaimensa listaan. Nimiä kertyi oman perheen lisäksi myös koulukavereista, joten menetelmä ei ollutkaan aukoton.
Opettajan kiroilu taitaa edelleen olla tabu; tässä ammatissa ei kiroilla, ei ainakaan oppilaiden kuullen. Joskus kuitenkin on pakko, koska kiroilu helpottaa, naurattaa ja vapauttaa! Perhanan pennut on oikeastaan hellittelyilmaisu, vaikka sitäkin osa nuorisosta paheksui. Vanhassa lastenkirjassa joulupukin kirosana on samperi.
Kiroilu antaa erityissävyn keskustelun kulkuun. Kahden naismatkustajan dialogi perhe-elämän vaatimuksista täytti bussin etuosan vivahteikkaasti sukupuolikirosanoilla: v-sana väritti vauhdikasta kuvausta lapsiperheen iloista ja aviomiehen ominaisuuksista tavalla, joka oli vastaansanomaton. K-sanojakin viljeltiin tuhkatiheään. Uskottava on, että kiroilemalla maailma otetaan paremmin haltuun kuin ilman kiroilua.
Alakouluikäisten keskinäinen ”homottelu” tuskin kiroilua onkaan; pikemminkin se on käytöstapojen opettelua!
Kaukana ovat ajat, jolloin Perkele elokuvan nimenä ja tunnuslauluna oli monien mielestä paheksuttava ja raju.
Palaa otsikoihin | 17 puheenvuoroa
Vittu nyt on tunnetusti miedontunut välimerkiksi, mutta naisväen käyttäminä miesgenitaalit ovat vielä varsin voimallisia. Kun ensimmäistä kertaa kuulin naisystäväni kiroavan että voi kyrvän nuppi, säväytti se nivusia myöten.
"Muinaisjumalien" kutsuminen paikalle kun satuttaa varpaansa tai pudottaa läjän tavaraa on sitten eri asia (ja joku oli tutkinutkin että kunnon ärräpään päästäminen helpottaa kipua). Olen kyllä vaihtelun vuoksi huutanut avuksi Nergalia, jota on viime aikoina harvemmin juoksutettu.
Oma mieleikuvani lapsuudesta on se, että voimasanojen myöstä miehet saivat tarinan kuulostamaan huomattavasti mielenkiintoisemmalta.
Naisten suusta kuultuna kiroiluun ei oikein tahdo tottua, vaikka itsekin sitä ajoittain harrastan.
Ehkäpä kiroilukin on kärsinyt nykyään eräänlaisen inflaation. Lapsuudessani se ei ollut mitenkään hyväksyttyä ainakaan naisten ja lasten suusta. Nyt kiroilu on lähes vakiintunut kaikkien kielenkäyttöön eikä se ole enää niin tuomittua kuin aiemmin.
Mutta hämmentävin on tilanne, jossa varatoimitusjohtaja vastaa kirosanalla (tietämättään, vahingossa tms.) hyvän huomenen toivotukseen. Joksikin aikaa pomo antoikin itsestään ehdottoman negatiivisen ja luotaantyöntävän vaikutelman.
Lähijunassa kulkiessani joudun välillä miettimään, että mitäköhän kirosanatäytteisiin keskusteluihin osallistuvien opettajat sanoisivat kuullessaan keskustelut. Kiroiluun on puututtava, sillä se ei missään tilanteessa ole ihailtaa. En ehkä kuitenkaan kannata oman opettajani tapaa puuttua tilanteeseen. Siinäpä haastetta kaikkien muiden haasteiden rinnalle. Ei muuta kuin tiedonhaluisen reissukissa Katti Matikaisen sanoin: "Voi turskatti!"
Eikö ihmisten korvaan käy, jos ripottelee kirosanoja lauseen sisään, tai pahimmassa tapauksessa melkein joka toinen sana on kirosana? Meillä on kaunis kieli, joka ei kaipaa turhia täytesanoja. Mitähän nuo vähän suomea osaavat ulkomaalaiset ajattelevat? Mutta kai kiroilu on jokaisen oma asia, mutta täytyy muistaa, että niin metsä vastaa kuin siihen huudetaan.
Tosin kiroilemisessakin voi näköjään ”kehittyä”. Omasta kielenkäytöstäni olen hämmästyneenä pannut merkille, että olen alkanut käyttää v-sanaa, jota en aiemmin ole suin surminkaan suustani päästänyt. Liekö niin, että sitä on kuullut jo niin paljon, että sen teho alkaa minunkin korvissani kulua? Ihan pilkun korvikkeena puheessa käytettäväksi en sitä kuitenkaan vielä hyväksy.
Itse olen sitä mieltä, että v-sanan käyttö välimerkkinä, adjektiivina ja predikatiivinä kertoo lähinnä siitä, ettei puhessa ole kovin paljon sisältöä, eikä sanavarastossa turhan paljon laatusanoja. En kuitenkaan ymmärrä, miksi puhujan sukupuoli olisi tässä jotenkin keskeinen tekijä..
Tuleehan sitä kiroiltua kyllä turhankin usein, ainakin sisäänpäin. Liekö sukurasitetta. Otto Alatalo on kirjoittanut metsuri-isäni kiroilusta runon (kokoelmassa Loitsu ja laulu revontulten alta, 1975). Sahat hajoavat, käsiä kolottaa, selkää pakottaa. Tässä katkelmia runosta:
Kämpän ilmassa leijui
hien ja linjamentin tuoksu,
jota Kauko Heikkinen
sakensi kirosanoillaan.
(...)
Tulevat näkymät pelottavat
ja Heikkinen kiroaa.
Se on sitten pirua,
voi helvetti, siihen se johtaa,
se häämöttää
ja Kauko, hän kiroillen
jatkaa sahaustaan,
kun ei voi vaihtaa ammattiaan.
Autenttisten tekstien käsittely on olennainen osa opetusta, eikä mielestäni tekstejä voida sensuroida pois käytöstä vain muutaman perkeleen takia. On tärkeää, että oppilas oppii tunnistamaan mikä on sopivaa millekin tekstityypille ja tilanteelle.
Opettajien kiroilu on tabu, siinä missä muut ammattiryhmät saavat kyllä taukohuoneessa hieman päästellä ja suorastaan hauskuuttaa kollegoitansa muutamalla voimasanalla. Ja aivan tottahan tämä on. Epäilen vahvasti, että opettajien varsinkin runsaaseen kiroiluun kiinnitetään paljon enemmän huomiota, ja he joutuvat luultavasti vastaamaan sanastostaan herkemmin ulkopuolisille tahoille kuin monet muut kunnan työntekijät. Toisaalta myös poliiseilta odotetaan siistiä kielenkäyttöä ja kirkonmiehethän tunnetusti nauttivat palan saippuaa ennen kuin rohkenevat astua saarnaspönttönsä taakse.
Onneksi kaikkeen löytyy ratkaisu! Eiköhän keksitä kirosanojen lingua franca, yleisesti tunnettu ja kaikille yhteinen kirosanakieli. Silloin myös opettajat saavat sanoa oman Himskuttinsa ilman, että heidän kansankynttilän liekkinsä täysin tukahtuu. Toisaalta tässäkin piilee se vaara, että räävittömät rakennusalan ammattilaiset kehittelevät täysin oman kirosanaslanginsa, joka sisältää jo vähän ronskimpia ilmauksia.
Opettajankin sanavarastoon tällaiset ei-niin-rumat kirosanat sopivat kielen rikastuttajina ja hauskuuttajina, mutta kovin laajalevikkisiä niistä tuskin kannattaa toivoa. Itse vannon vanhan kunnon perkeleen tehoon. Kun se täräytetään ilmoille riittävällä voimalla, sen sanoma menee perille ilman yhteistä kieltäkin. Sillä saa esimerkiksi ryöstöä yrittävän porukan hajaantumaan Boliviassa. Tarpeen tullen testaan myös muilla mantereilla.
vitun hienoa- helvetin hauskaa
mielestäni tällainen sanojen vastakkainasettelu ei tuo mitään lisää lauseeseen. Ennemminkin se vain vähentää sekä lauseen että lausujan arvoa.
Minulle tulee pikemminkin mieleen vahva ironia (esim. sanottuna kun joku ääliö nauraa epäonnistumiselle tai onnettomuudelle). Ja siihen tuo kirosanalla vahvistaminen toimiikin.
Oma lukunsa on tietysti aggressiivi, josta tälläkin palstalla on joskus taidettu keskustella ihan erikseen. Taisipa joku saada sillä silinterihatun päähänsä. Siis sillä aggressiivilla.
Kun kuljimme kavereideni kanssa kaupungilla, häpesin silmät päästäni kun kaverit kiroilivat lapsiperheiden ja vanhusten kuullen.
Nyt 27-vuotiaana olen ensimmäistä kertaa oppinut kiroilemaan. Avomieheni mukaan kiroilu helpottaa kun v*****aa. Siitä vaan ei pääse mihinkään, että nyt häpeän silmät päästäni itseäni!