Kaija Parko
Kirjoitettu kieli muutoksen tilassa?
Ylioppilaskokelaiden tekstejä on aina kiinnostava lukea. Tänä syksynä saa tietää, mitä nuoret ajattelevat köyhyydestä yhteiskunnallisena ongelmana, miten he suhtautuvat kotiensa tavaranpaljouteen ja miksi heistä ”taivas” on tarpeellinen tai ei. Ajatuksenkulku ilmaistaan kielellä, jonka tutkiminen vasta kiinnostavaa onkin.
Opettajana olen jo vuosia sitten havainnut, että niin sanotuilla heikoilla kirjoittajilla on vaikeuksia kielentää ajatuksiaan hyväksyttävällä, so. kirjakielisellä tavalla. Pitkään olen uskonut, että syynä on tottumattomuus kirjoitetun kielimuodon käyttämiseen, siis opettajakielellä välinpitämättömyys ja laiskuus! Jokainenhan oppii oman äidinkielensä virke- ja lauserakenteet siinä missä oikeinkirjoitusnormitkin. Kunnon opettajan tavoin olen myös uskonut selitykseen, että jos ajattelu on konkreettista eikä sanottavaakaan juuri ole, myös kieli on auttamatta alkeellista ja virheellistä.
Mutta, mutta: nykykokelaiden tekstit osoittavat selvästi, että kauniisti rakennetun, loogisen tekstin kieli onkin enää perin harvoin ankarasti määritellyn´kirjakielinen´. Puhekieli näyttää peruuttamattomasti tunkeutuneen osaksi käytetyn kielen rakenteita; oikeastaan kirjakielen ja puhekielen rakenteet sulautuvat toisiinsa. Tämä ”interventio” näkyy erityisesti lauseiden kytkemisessä ja sanajärjestyksissä, (maahanmuutosta kun puhutaan, pitää kysyä, että millaisesta maahanmuutosta on kyse) mutta muitakin havaintoja voi tehdä. Esimerkiksi subtantiivilausekkeiden pituus ja määrä ovat kasvaneet ja pronomineja käytetään yhä enemmän artikkeleiden tapaan (Se on juuri tuo rakkaus urheiluun, joka saa fanittamaan), viittaussuhteista viis.
Sanaston tasolla puhekieli on luonnollisesti usein tyylivalinta, mutta ei aina. Esimerkiksi ”loppupeleissä” sujahtaa asialliseen tekstiin siinä missä ”tavallinen tallaaja” tai ”reilut viikko sitten”. Rohkenen arvailla, että jonkinlainen uusi kielimuoto on todella syntymässä, muuttuuhan kirjoitettu kieli siinä missä puhuttukin. Olisiko aika kirjoittaa uusi suomen kielen lauseoppi muutoksen näkökulmasta?
Siinäpä Kotukselle projektia!
Palaa otsikoihin | 33 puheenvuoroa
Wikisanakirjan mukaan taas ”digataan” jotakin: ”Mitä sä diggaat?” Mä diggaan löhöämistä.” ”Mä diggaan Princeä.” Digata jotakin kuuluu olevan alkuperäinen stadin slangin muoto, mutta kuinka ollakaan: digata ”jostakin” on tullut sen rinnalle myöhemmin.
Jos on kirjoitettu kieli muutoksen tilassa, niin on puhuttukin.
Jostain olen lukenut viisauden, että ihminen kirjoittaa vähän huonompaa kieltä kuin lukee. Toisin sanoen: kirjoita minulle, niin kerron, mitä luet. Kirjakieltä ei oikeasti osaa kirjoittaa, jos ei lue kirjoja. Kielenopetuksella on siis vain marginaalinen merkitys; pahimmillaan vaikutus on vain kielteinen, koska se tekee kirjoittamisen vastenmieliseksi.
Onko ihme, että ylioppilaskokelaat kirjoittavat huonompaa kieltä kuin ennen, kun ylioppilaiksi yritetään saada liki jokainen? Äidinkielen koe on myös erittäin keinotekoinen tilanne, jossa ihminen keskittyy kirjoittamiseen suorituksena, joka arvostellaan, eikä normaalina viestintänä ihmisille. Ei kai kukaan luule, että kukaan luulee, että kokelas yrittäisi oikeasti _kertoa_ mitään kenellekään?
"Jokainenhan oppii oman äidinkielensä virke- ja lauserakenteet siinä missä oikeinkirjoitusnormitkin." Outo ajatus. Kyllä virke- ja lauserakenteet opitaan kielen alkuperäisessä oppimisessa, joka äidinkielen osalta on nimenomaan käytännön puhekielen oppimista. Normeja ruvetaan opettamaan paljon myöhemmin.
Mistähän muuten nykyaikana voisi saada hyvän kielen mallia? Paljonko voi oppilaalta vaatia, kun opettajakin julkisuuteen kirjoittaessa esimerkiksi käyttää matrikkelilyhennettä (FK), omituisia ´lainausmerkkejä´ (ja välillä oikeita) ja paperikielen rahisevia lyhenteitä (so.)?
Sen sijaan rakenne "maahanmuutosta kun puhutaa, pitää kysyä, että millaisesta maahanmuutosta on kyse", on silkka virhe. Ja minä todella toivon, että ylioppilastekstejä arvioiva taho ymmärtää, miksi näin on.
Mutta... Virheiden vaanimistä rakentavampaa voisi olla keskustella blogitekstien varsinaisista teemoista.
(Kuten näkyy, muutin vähän nimimerkkiäni. Google-haulla näet selvisi, että isokirjaimisia Erkki ”Ekojakin” löytyy netistä runsaasti.)
Esimerkkivirke on mitä ilmeisimmin puhekieltä muokattuna ulkonaisesti vähän kirjakielen suuntaan. Se voisi sopia esimerkiksi romaanin vuorosanaan paremmin kuin puhekieli sellaisenaan (joka on kirjoitettuna outoa usein niillekin, jotka puhuvat ihan sen mukaisesti), kirjakielestä puhumattakaan.
Esseeseen tai vastaavaan se ei ehkä sovi kovin hyvin. Pidän sellaista kieltä kuitenkin paljon parempana kuin sellaista, jossa kirjoittaja yrittää kirjoittaa paljon hienommin kuin osaa, käyttäen hienoiksi kuvittelemiaan lauserakenteita, monipolvisia virkkeitä, upeita sivistyssanoja ja vaikuttavia termejä (yleensä väärin). On paljon helpompi kehittää sitä kirjakielisempään suuntaan kuin saada stiiknafuulian kirjoittaja tajuamaan ja myöntämään, ettei hänen tekstissään ole tolkun hiventä.
(Tarkoitan tässä jotain tämäntapaista: Diskurssissa imigraation akvarellista problematiikasta on relevanttia fokusoida funktionaalisesti imigraation laadullisesti eriyttävien kvaliteettien kysymykseen.)
Blogin kirjoittaja siteeraa ylioppilaskokelaiden teksteistä löytyneitä puhekielenomaisuuksia, jotka hänen mielestään ovat osoitus uuden kielimuodon syntymisestä, ja kysyy, olisiko aika kirjoittaa uusi lauseoppi muutoksen näkökulmasta.
Itse olisin sitä mieltä, että jos äidinkielen opettaja ei ole ylioppilaskirjoituksiin mennessä onnistunut opettamaan oppilalleen lauseoppia, on aika vitsikästä vaatia, että lauseoppi muutettaisiin kokelaiden tekemien virheiden - anteeksi normeista poikkeamisten - mukaiseksi.
Ja sitä paitsi miksi? Jotta taas saisi kohta kirjoittaa seuraavan, uusien puhekielimäisyyksien mukaisen lauseopin?
Minusta virheistä voi puhua, samoin virheellisyyksistä ja normeista poikkeamisesta. Kaikilla näistä lienee sopivat käyttöpaikkansa ja -tilanteensa.
Itse kyllä puhun mieluummin kielenkäyttäjien tekemistä valinnoista. Valinta on valitettavasti siitä huono sana, että valitseminen ei tosiaankaan ole aina kovin tietoista. Siksipä tietoisuutta pitäisikin kasvattaa.
Kielitietoisuus on tietoisuutta muun muassa valikosta ja ymmärrystä valintojen vaikutuksista. Valitsija joutuu miettimään, mikä valinta sopii mihinkin tilanteeseen, kulloiseenkin tekstilajiin, tyylinormeihin, oletetuille lukijoille ja niin edelleen.
Ei oo helppoo. Mutta iloitkaamme valinnanvapaudesta ja sen mukanaan tuomasta vastuusta :)
Bloggaaja siteerasi ylioppilaskokelaan käyttämää valintaa, ja pohdiskeli, tulisiko se hyväksyä. Minä kommentoin, että ei, kokelaan valintaa ei pitäisi hyväksyä, minusta se oli silkka virhe. Menikö jakeluun?
Toki on oma valintasi, miten kirjoittajan tarkoitusperien vastaisesti viestejä tulkitset, mutta täydelliset ohi-tulkinnat eivät todellakaan vie keskustelua eteenpäin.
Jos blogisti kirjoittaa muiden tekemistä kielivalinnoista, ja minä kommentoin sitä, mitä blogisti sanoo muiden tekemistä kielivalinnoista, en silloin kommentoi blogistin kielivalintoja.
Eihän tätä helppoa ole ymmärtää, mutta yritä edes!
Kotuksen piirissä on arvovaltaisia suomen kieli- ja lauseopin asiantuntijoita. Nyt jo tarvittaisiin heidän puheenvuorojaan...
Kuvitellaanpa vertailun vuoksi, että jonkin muun asiantuntijalaitoksen, vaikkapa Terveyden ja hyvinvoinninlaitoksen asiantuntija, esimerkiksi ravitsemusterapeutti, kirjoittaisi vapaamuotoisessa blogissaan, että suurin osa hänen asiakkaistaan syö nykyään terveellisten aterioiden sijaan makeita ja rasvaisia herkkuja; ravitsemussuositusten mukainen ruoka tuntuu etenkin nuorista jotenkin tylsältä ja mauttomalta. Niinpä hän ehdottaa, että ravitsemussuosituksia olisi kenties aika muuttaa käyttäjien makutottumusten mukaisiksi.
Joku saattaisi miettiä, mikä on ravitsemusterapeutin ja hänen edustamansa asiantuntijalaitoksen rooli ja vastuu.
Minä ihmettelen, mikä Kotuksen tehtävä on kielenhuollossa. Onko se todeta, että ihmiset eivät enää kykenen korrektin, kirjakielisen tekstin tuottamiseen; siispä ei enää vaadita sitä? Olkoonkin, että sitten enää mikään ei ole sen enempää korrektia kuin epäkorrektiakaan, ja kohta voidaan lopettaa koko ylioppilasainekin, koska kaikki kirjoittavat kuitenkin ihan kivasti, ja mikä kukaan on tuomitsemaan toisten ajatuksia ja niiden omintakeista kielentämistä...
Tämä on kyllä kirjattu myös Kotus-blogin ohjeistukseen, ks. Kaikkea Kotus-blogista. Tässä muistin virkistämiseksi pari kappaletta tuosta tekstistä:
Bloggaajat vastaavat omien tekstiensä tiedoista, mielipiteistä ja kielenhuollosta yms. Kotuksen viralliset linjaukset ja kannanotot ovat kansalaisten luettavissa toisaalta, esimerkiksi muualta Kotuksen verkkopalvelusta ja painetuista julkaisuista. Blogimerkinnät eivät siis välttämättä ole Kotuksen virallisen linjan mukaisia, ja monissa asioissa tuota linjaa ei Kotus-blogin aiheen eli kielen vaihtelevan luonteen vuoksi tietysti olekaan.
Kotus-blogi ei ole Kotuksen virallinen äänenkannattaja, vaikka blogin yleiset tavoitteet ovatkin sopusoinnussa Kotuksen kieli- ja tiedotuspoliittisten yms. linjausten kanssa. Blogikirjoittelun luonteeseen kuuluu, että kukin bloggaajista kirjoittaa omalla nimellään ja omalla tyylillään.
Olisivatko nykyiset kielenhuoltajat enemmän luomuväkeä? He eivät käytä yhtä kovia torjuntakeinoja kuin edeltäjänsä. Jääneekö sato silloin pienemmäksi?
Toisaalta ankarat kielenhuoltajat saattoivat aiheuttaa myös tuhoja ympäristölleen, kuten Ahlqvist Kivelle. Lieneekö heidän vaikutustaan sekin, että me suomalaiset pidämme äidinkieltämme vaikeana?
Parhaimmillaan luomukielenhuolto saattaa edistää tuoreen, maukkaan ja aidon kielen käyttöä, kunnioittaen samalla kielen omaa elämänkiertoa.
Pilkatakin saa ihan vapaasti, sillä blogin tarkoitushan on silloin saavutettu!
Opettajana en koskaan voi olla näkemättä muutoksia niin opiskelijoiden kielessä kuin tekstiympäristöissä. Juuri siksi
kirjoittamisen opettaminen on haastavaa; pelkillä normikokoelmilla se ei onnistu nyt eikä varmaan ole koskaan onnistunut.
Joskus ollaan oltu sitä mieltä, että normeja voi rikkoa luovasti ja tuoreella tavalla vain, jos ne ensin hallitaan. Muuten tulos on, hitsi, se on tätä tasoa.
Ja tietysti kielenhuollon ei tarvitse tarkoittaa sitä, että joka ikisen kirjakielen normien vastaisen valinnan kohdalla pitäisi aiheuttaa pysyvä trauma oppilaan psyykkeelle, mutta jos opettajalla itsellään on hallussaan ns. parempi tieto, niin olisihan se reilua jakaa se tieto oppilaan kanssa.
Se on nimenomaan tämä rakkaus kieleen, joka saa toivomaan, että myös ne kirjakielen normit opetettaisiin koulussa. Sitten niitä voikin rikkoa, mutta kyllähän sen huomaa, että onko sitä normia rikottu tahattomasti vai tahalteen.
Normin hallitseminen ei sinällänsään tee kirjoittajaa, mutta sen hallitsemattomuus saa kirjoittajan helposti vaikuttamaan kököltä.
P.S. Tarkoittaakohan ehdotus uudesta suomen kielen lauseopista jotain, joka olennaisesti poikkeaisi Ison suomen kieliopin lauseopillisesta osuudesta? Tokihan ISK on sekava kokoelma kielitieteellisiä kirjoitelmia eikä aito kielioppi, mutta siinä on sentään kuvattu nykyisin käytetyn kielen rakennetta, takertumatta hirveästi siihen, mikä on normien mukaan oikein.
Tiesittekö muuten, että yhdestäkään antiikin ajan lähteestä ei löydy tietoja siitä, että Cato olisi sanonut "Ceterum censeo Carthaginem esse delendam" kertaakaan, saati toistuvasti? Ajatuksen hän kyllä esitti, mutta ei tuolla fraasilla.
Muutoin olen sitä mieltä, että pakkosuomi olisi poistettava, ainakin niiltä, joiden äidinkieli on suomi.
Nämä ja monta muuta mukavaa fraasia löytyy mm. kirjasta Carpe diem! (Kivimäki 1998).
En ole koskaan tullut ajatelleeksi, että konkreettinen ajattelu johtaisi auttamatta alkeelliseen ja virheelliseen ilmaisuun. Päinvastoin, olen ollut huomaavinani, että mitä konkreettisempi ajatus, sitä selkeämpi ilmaus. Toki myös täysin banaaleja ja mitäänsanomattomia ajatuksia - samalla tavalla kuin hyvinkin abstrakteja ja sofistikoituneita - voi ilmaista selkeästi, sujuvasti ja virheettömästi. Ja oikein taitava puhuja osaa sanoa ei-mitään hyvinkin kaunopuheisesti.
Vastaavasti kaiken voi myös ilmaista virheellisesti, alkeellisesti ja kielen normien vastaisesti.
Yksi suomenkielisen puheenparren siunauksista on se, että sanottavansa paitsi voi myös saa ilmaista selkeästi, niin että mennään suoraan asiaan ilman korulauseita ja tyhjiä vuodatuksia.
"Oltiinpa nykynuorista mitä mieltä tahansa, niin sana heillä ainakin on hallussaan. Sain hiljan sähköpostina liitetiedoston ja siihen kuuluvan saatteen: 'Shittii suomex. Sendaa spämmii josset digaa XD.'
"Tulkitsin viestin luettavaksi näin: 'Ratkaisuja kielentuntemuksen kurssin kertaustehtäviin. Lähetä palautetta sähköpostitse, jos sinulla on huomautettavaa.' Lopussa on hymiö."
Kaiken taustalla ja edellytyksenä on kieli ja ennen kaikkea kielenkäytön normit.
Se, että joku osaa rikkoa normeja luovasti ja lukijan kannalta nautittavalla tavalla, ei minusta edellytä lauseopin uudelleen kirjoittamista. Ei ole tähänkään asti edellyttänyt. Missään tapauksessa sitä ei edellytä tahaton, oppimattomuuteen perustuva normien rikkominen.
Mutta aito, kattava pedagoginen kielioppi meiltä puuttuu. Ehdotankin blogin aiheeksi uutta pedagogista kielioppia: tarvitaanko sellainen, millainen se voisi ja miten se saataisiin aikaan.
Mutta uutta lienee muutoksen nopeus, ts. kirjoitettua kieltä käyttävän yhteisön nopea fragmentoituminen ja siitä johtuvat etten sanoisi kirjoitetun kielen mikroyhteisöt. Niitä tosin on ollut ennenkin, tosin enemmän murrepohjaisia.
Nykyään kyllä vaikkapa äidinkielen sensori (kuten Parko) tapaa jopa koulukohtaista kirjoitetun kielen käytäntöä. Tämä sana on runsaassa käytössä tässä koulussa mutta ei kilometrin päässä sijaitsvassa toisessa koulussa. Näin kai hämärtyy tietosuus siitä, onko käyttämäni sana yleisesti kätössä oleva vaiko vain minun pienyhteisöni käyttämä.
"Lähiaikoina olen havainnut tällaisia hasardeja kirjotuksessa, jota en melkein ymmärrä vaikka muuten diggaisin niitten mesejä."
Veikkaisin, että kuka tahansa, joka vain altistetaan toistuvasti korrektille kielelle, oppii sen myös tunnistamaan ja jopa sitä käyttämään.
Jos opettajista ei ole korrektille kielelle altistajiksi, ehkä lapset kannattaisi ohjata - tai pakottaa - lukemaan kirjoja. Mausteeksi sanomalehtiä ja Aku Ankkaa, niin ihmettelen jos eivät opi.
Mutta jos trendi on se, että ylioppilasaineeseen voi raapustaa minkä tahansa välitunnilla omaksumansa räpin sellaisenaan ja se menee läpi, niin muuttuuhan se kirjoitettu kieli silläkin tavalla.
(Pakkolukeminen voisi kyllä toisaalta olla ovela keino. Selvitetään, mitä roskaa nuoriso enimmäkseen lukee, ja otetaan siitä muutamia opuksia yläasteen äidinkielen tunneilla ääneen luettavaksi ja analysoitavaksi. Vatvomista ei sitten missään tapauksessa lopetettaisi, ennen kuin kaikki ovat lopen kyllästyneitä.)
Jos valtaosa ikäluokasta halutaan ylioppilaiksi ja korkeakouluihin (t. korkeakouluiksi kutsuttuihin oppilaitoksiin), kuten nykyinen ideologia vaatii ja hallinto toteuttaa, pitää tietysti hyväksyä myös se, että ylioppilaaksi ja korkeakouluun pääsee, vaikka äidinkielisenkin kirjallisen ilmaisun taso jäisi roimasti alle keskitason (ja alle sen tason, mitä ennen pidettiin keskikoulussa ja lukiossa ehdottomana miniminä).
Ei maailma siihen kaadu. Työelämässä vain pitää hyväksyä se, että on maistereita, jotka eivät osaa kirjoittaa yksinkertaistakaan asiaa suomeksi. Kyllä niin voidaan elää, kunhan tilanne tiedostetaan ja hoidetaan. Voi hyvin olla eri miehet jotka tekee ja toiset jotka kirjoittaa.
Mutta kuten Epäilijä ounasteli, niinkin voi elää, että ollaan kaikki maistereita, ja jotenkin muuten sitten jaetaan ihmiset kirjoittaviin maistereihin, putkimiesmaistereihin, kirvesmiesmaistereihin jne.
Huomaatteko, tasapäistävä "tasa-arvo" ei toteudu koskaan.
Jos palkoista puhutaan, saattaisivat putkimies- ja kirvesmiesmaisterit hyvinkin päihittää kirjoittavat maisterit. Ja niin kai se on jo nykyäänkin, jos ei puhuta maistereista vaan pelkästään kirjoittajista, putkimiehistä ja kirvesmiehistä.