Jaksaako lukea?

Laskin  huvikseni, kuinka monta suomenkielistä julkaisua meidän postilaatikkoon kannetaan. Olihan niitä, monenlaisia ja monenlaisin selityksin osoitteeseen ohjautuneita: Apu ja Anna - Avusta jäljitän demariajattelua ja Annaa en kehtaa lopettaa nepotismisyistä. Yliopisto-lehti tulee tilattuna, Suomen Kuvalehdestä kiitän kustantajaa, Valituista Paloista menneisyyttä, Opettaja-lehti sisältyy jäsenmaksuun, Pirkka ja Me ovat kaupan kylkiäisiä… pankin, sähköyhtiön, autoliiton lehtiä tuntuu vain tulevan.

Kaikkia lehtiä selailen.  Jotkut luen tarkkaan ja jotkut vieläkin tarkemmin. Varsinkin Suomen Kuvalehden ja Avun lukeminen rinnakkain on nautittavaa. Viikoittain ilmestyvissä lehdissä käsitellään samoja asioita, mutta kovin erilaisella kielellä ja erilaisin painotuksin. Politiikasta kiinnostuneena vertailen pääkirjoitusten laatijoiden kannanottoja: molemmat  (herrat Ruokanen ja Saari) puhuvat suoraan lukijalle, äänellä, joka kehottaa toimimaan. Ruokasen äänessä on usein paheksuva, jopa moralistinen sävy, Saari taas kehottaa ihmettelemään! Entäpä kolumnit? Juuri Avusta olen lukenut viime aikojen analyyttisimmän kommentin Tunisian ja Egyptin mellakoista ; käsite Arabikatu selvisi Pekka Haaviston kolumnista paremmin kuin Ylen turismikeskeisestä uutisoinnista.

Aikakauslehdet tuntevat kohderyhmänsä varmaan paremmin kuin nämä itse. Risk Monitorit on tutkittu niin julkaisuportaassa kuin toimituksissa. Mutta ovatko tulkinnat aivan ajan tasalla? Muuttuvatko ihmisten lukemiskäytänteet ja mieltymykset niin tiuhaan tahtiin, että mikään väline ei pysy tahdissa? Vai olisiko kyseessä kehityksen ikuinen aaltoliike: yksi eteen, kaksi taakse? Muutama vuosi sitten näytti nimittäin siltä, että nettilukeminen kuten myös iltapäivälehdet  ja ilmaisjakelulehdet pakottaisivat aikakauslehdetkin tarjoamaan lyhyitä, helposti ja nopeasti hotkaistavia juttuja, joita voi silmäillä työmatkalla tai after work -oluella. Tällaiseen ideologiaan muuten perustuu edelleen Reader´s Digest, Valitut Palat. Esimerkiksi  kohtuullista arvonantoa nauttiva Tiede-lehti on tätä nykyä kovin pirstaleinen; ilmeisesti uskotaan, että lukijat eivät kerta kaikkiaan jaksa eivätkä halua lukea pitkää, perusteellista ja ehkä hiukan ajattelemistakin vaativaa tekstiä.

Osaksi varmaan näin on, mutta ilmassa alkaa olla muutoksen merkkejä. Sekä Apu että Suomen Kuvalehti ovat selvästi uskaltaneet pidentää juttuja; on monen sivun reportaaseja, artikkeleita ja jopa haastatteluja, jotka taustoittavat tätä päivää. Edelleen toki näkyy oletettu lukija – SK:n kirjoittajien kieli on rohkeasti yleistäen sanottuna abstraktimpaa kuin Avun, Avun taas havainnollisempaa kuin SK:n. Olisiko niin, että lukijat alkavat odottaa juuri aikakauslehdeltä syvällisempää otetta kuin sähköiseltä medialta? Päivälehdethän ovat vasta alkaneet aikakauslehtimäistyä oikein toden teolla: Helsingin Sanomien sunnuntainumerohan on hyvä aikakauslehti.

Vihdoin pääsen varsinaiseen asiaani. Tietenkin minulle on vuosia tullut myös aikakauslehti Hiidenkivi, SKS:n julkaisema suomalainen kulttuurilehti. Luen sen aina kannesta kanteen. Joskus se on kiinnostava, joskus ei, aina sitä on miellyttävä lukea. Numero 1/2011 on niin hieno, että kaikkien tämänkin blogiston lukijoiden pitää se heti lukea. Nyt puhutaan kielestä tavalla, joka todella syventyy aiheeseen – sekä kepeästi että syvällisesti, mutta aina älykkäästi. Erityinen ihailu ja kiitos Kersti Juvalle, jonka artikkeli Kuinka suomennan osoittaa, että kaukana ovat vielä ne ajat, jolloin teknologia ratkaisee kääntämisen ongelmat.

Jos ratkaisee koskaan.