Jouni Kemppi
Proosa kuolee pystyyn
Harvoin edes pistää ajattelemaan, päinvastoin, useimmiten katkaisee täysin verenkierron ajatteluelimeen.
Runous on viimeisen kymmenen vuoden aikana kokenut useita mullistuksia ja koko ajan kehitellään uusia tapoja tehdä runoutta ja uusia runouden muotoja.
Mutta proosan puolella ei - muutamia poikkeuksia lukuunottamatta - juurikaan näy minkäänlaisia tavotteita uudistaa tai kyseenalaistaa romaanin rakennetta, puhumattakaan että uskallettaisiin ottaa kielellisiä vapauksia.
Näyttääkin siltä että romaanikirjallisuus on taantunut 1800-luvun dickensiläiseen tarinankertomiseen, tosin sillä erolla että suomalaisessa kirjallisuudessa harva uskaltaa olla idealistinen.
Tämä proosan taantumuksellisuus on sikäli kummallista että James Joyce kirjoitti rajoja rikkovan teoksensa Finnegans Waken jo hyvän aikaa sitten ja Suomestakin löytyi kokeilevaa kirjallisuutta vielä muutama vuosikymmen sitten.
Nykyproosa saattaa sopia keski-ikäiselle pitopalvelua pitävälle pariskunnalle, mutta onko se enää lähelläkään sanataidetta?
Proosa voisi Suomessakin laajeta pelkän inhorealismin ja iltanuotiojutustelun yläpuolelle mikäli se vain sille sallitaan, taitavia kirjoittajia täältä löytyy pilvin pimein. Mutta kirjallisuutta ei tulisi jättää vain kustantajien talousihmisten hallittavaksi. Taloudellisesta näkökulmasta katsottuna kun mikä tahansa mikä koetaan vaikeaksi ymmärtää on huonoa kirjallisuutta.
Mikä siinä vaikeudessa niin kammottavaa on?
Miksei romaani voisi olla vaikeasti ymmärrettävä?
Miksi ylipäätään taidetta pitäisi aina ymmärtää?
Eikö voisi vain antaa taiteen vaikuttaa itseensä, ilman pakkomielteenomaista tarvetta ymmärtää sitä?
Palaa otsikoihin | 7 puheenvuoroa
On vain niinkin, että mitä upeampaa uutta proosaa tuotat, sitä pienemmälle yleisölle kirjoitat. Susilaumassa on aina tarpeen ulvoa muiden susien tavoin, ja se myytävä tavara on olemassa vasta markkinoiden myötä.
Tuossa tartut asiaan joka on yksi isoimmista esteistä kirjallisuuden kehityksen tiellä. Olen vakaasti sitä mieltä ettei kaikkea tekstiä tarvitse tai edes voikaan ymmärtää. Kaikkein vähiten kirjoitetun tekstin, sikäli kun puhutaan sanataiteesta, tehtävä on olla ymmärrettävää. Tekstistä voi nauttia vaikkei sitä ymmärtäisi.
Itse asiassa pitäisikin kirjoittaa "Opas tekstin ymmärtämättömyyteen - eli kuinka nautin kirjallisuudesta ilman ymmärtämisen taakkaa".
Se olisikin uusi kokemus, kaikenlaista muuta olenkin kaupannut ja markkinoinut, mutta kirjoja en. Paitsi tietenkin omia runokokoelmiani, mutta niiden tarkoitus ei olekaan ollut tuottaa voittoa.
Sivuhuomiona: kirjallisuuden puolella on täysin unohdettu oheistuotteet. Itse olen t-paitamyynnillä kattanut kulut kokoelmastani (Kokoelmani löytyy PDF:nä tuolta: http://www.nokturno.org/jouni-kemppi/), mutta suunnittelin alunperinkin kirjankannen sellaiseksi että siitä on helppo teettää esim. t-paitoja ja t-mukeja.
Hurtta: "Näin se ainakin toistaiseksi on. Toivottavasti tätä näppäilyvaihetta seuraa joskus taas aika, jolloin markkinat suosivat kestokulutettavaa kulttuuria."
On totta että kulttuuri (Joka jo sanana on ryöstöviljelty aivan vääriin paikkoihin) on viihteellistynyt mutta tarkoittaako se sitä että on luovutettava ja jäätävä passiivisesti odottamaan parempia aikoja?
Kuinka ne paremmat ajat voivat koittaa jollei kukaan edes yritä tuoda markkinoille kestokulutettavaa kulttuuria?
Kuten KSH tuossa yllä mainitsee niin kirjan painattaminen on nykyisin halpaa huvia.
Proosakirjailijat voisivat ottaa mallia runopuolelta ja perustaa kokeellista ja vaikeampaa kirjallisuutta julkaisevan kustannusyhtiön, mallia voi ottaa vaikkapa Leevi Lehdon ntamosta (http://ntamo.blogspot.com/), joka tosin harvakseltaan julkaisee muutakin mielenkiintoista kirjallisuutta kuin pelkästään runoutta.
En allekirjoita. En ymmärrä enkä nauti esim. fysikkaa käsitteleviä tekstejä, enkä venäjäksi kirjoitettuja. Kyllä se ahaa-elämys, merkitysten pohtiminen, ajatuksen jatkaminen, sanojen maistelu on minulle olennainen osa nautintoa.
Kirjallisuuden ymmärtäminen on sikäli hankalaa, että kaikki mitä luet on sinun ja tekstin välistä keskustelua, parhaassa tapauksessa antoisa mielipiteiden ja tietojen vaihtotapahtuma silloinkin kun lukija ja teksti ovat aivan erimieltä asioista.
Mutta ongelmia tulee mikäli välttämättä haluat ymmärtää tekstin syvempiä merkityksiä, ymmärtää mitä kirjoittaja on ajanut takaa, silloin keskustelu helposti muodostuu väittelyksi ja pahimmassa tapauksessa riidaksi.
Ja se keskustelu käydään sinun muistojesi, tulkintojesi ja toiveittesi luomassa kuplassa johon teksillä ei välttämättä ole pääsyä.
Kuten kommenttisi lopussa ilmaiset, tietämättäsi tai tieten, niin hyvän sanataiteen "suola" on sanojen maistelu ei niinkään niiden sanojen taustalla olevan merkityksen metsästäminen.
Minä en edes kuvittele ymmärtäväni mitä Harry Salmenniemi Virrata että runokokoelmassaan haluaa sanoa, mutta nautin hänen käyttämänsä kielen maistelusta. Jo se kielen maistelu itsessään tuottaa minulle suuria ahaa-elämyksiä kun kirjoittaja on niinkin taitava kuin Salmenniemi.
En muista kuka sanoi suurinpiirtein näin:
"Jos haluat välittää viestin älä tee taidetta, lähetä sähke."
Allekirjoitan tuon lähes täysin, minä vain lisäisin siihen vain -sanan.
Kun puhutaan sanataiteesta voi jo pelkkä kieli itsessään olla se merkitys.