Piikein yhteiskunnalle

Runojen halutaan runoilijan yksilöllisyyden välityksellä kuvaavan yhteisön sielunmaisemaa.

Mutta onko sielua olemassa?

Onko sielu on vain kuvitelmaa, harhaa joka nostattaa laumaeläimen meissä uskomaan että kaverilla on samanlainen "sielunmaisema" kuin itsellä?

Oli sielua tai ei, niin moisella egoismista lähtevällä runoudella ei kuitenkaan ole merkitystä muutoin kuin viihteenä, yksilöllinen saattaa olla yhteisöllistä mutta yhteiskunnallista tai taiteellista se on harvoin.

Nykyinen mediailmapiiri suosii lyhyitä mitäänsanomattomia sloganeita ja sitä samaa ymmärrettävyyttä ja söpöyttä halutaan myöskin runoudelta.

Mutta runouden ei kannata lähteä mukaan yhteiskunnan kielipeliin, on mukautumisen sijaan makauduttava; jäätävä tuleen makaamaan, luotava oma sirpaleinen makuualusta jolta selkä veressä ponnistaa uuden sirpaleen, kielen, muotokielen, muodon tielle, murrettava keinotekoisen loogisen toimivuuden illuusio, annettava lukijan tulkita riiston välineet, synnytettävä feeniks, joka on runous, joka on alkuperäinen yhteiskunnan replikaatio, joka on yhteiskunnan vaadin, joka on yhteiskunta, ja tämä uusi tuhasta syntynyt tekee pesäeron tuhkan kanssa, unohtaa yhteiskunnan, kiiltokuvan, asettuu sen takapuoleksi.

Ja runo lukee maailmaa, vedekeitin kiehuu viheltäen mennyttä aikaa, ja teeskentely,

teeskentely ei tiedä mitä tehdä.