Mielihuvitus

Sarjakuvassa runous ja kuva yhdistyy tavalla mihin mikään muu taiteenlaji ei kykene. Ei edes runous itse, runnoo parhaimmillaankin vain lähelle.

Runo kykenee kuvittamaan maailmaa vain sanoin ja sanat ovat riittämättömiä, liian tulkinnanvaraisia. Mutteivät tarpeeksi.

Kuva. Kuvasto. Kuvitus.

Ei sitä turhanpäiten kutsuta mielikuvitukseksi.

Kielikuvitus ei vielä ole kyennyt kuihduttamaan mielikuvitustamme.

Sarjakuvan sanotaan kasvaneen aikuiseksi.

Ja paskat!

Sarjakuva aikuistui jo viime vuosisadan alussa.

Sarjakuvan aikuistumisesta puhutaan nyt vain siitä syystä että sarjakuva on vähitellen tullut hyväksytyksi taiteena.

Enää sarjakuvia ei pidetä pelkästään lasten viihdykkeenä.

Taitekohdassa.

Taiteena.

Miksi taiteen on kasvatettava aikuisgenrensä ennen kuin se voidaan hyväksyä taiteeksi?

Miksi aina kun jostain tulee taidetta, tulevat paikalle haaskalinnut ja dandyt?

Lilithin perilliset.

Strigoit, jotka tekevät kaikesta merkityksetöntä.

Dandyt jotka pukeutuvat kuvastoon, kuviin siitä mikä on hienosyistä taidetta ja halveksuvat tuulipukuun pukeutuvaa rahvasta.

Noblesse oblige; siedän teitä.

Pitäkää taiteenne.

Uskon kuvaan, credo quia absurdum.

Nautin sarjakuvastosta. Mare liberum.

Mielihuvitus.