Viisi profeettaa

Kiersimme pojan kanssa Kivijärveä tihkuisessa marrasmetsässä, kun ylitsemme lensi äkkiä viisi niin kohtalokkaasti raakkuvaa korppia, että pysähdyimme molemmat kuin aaveen nähneinä.

Korpit sopivat mainiosti tilanteeseen, sillä olimme päätyneet 1700-luvulle, muuttuneet sisaruksiksi ja joutuneet hurjaan seikkailuun, jolla haaksirikkouduimme tämän intiaanisaaren rantaan joitakin vuosia sitten, menetimme vanhempamme merelle ja saimme tilalle intiaanivanhemmat, jotka ottivat meidät huostaansa ja opettivat erinäisiä taitoja, kuten nuoliammuntaa ja poppakonsteja. Ikävä kyllä heimollamme oli erimielisyyksiä saarta asuttavan toisen intiaaniheimon kanssa, joten metsässä ei ollut aivan turvallista liikkua. Sitä paitsi meidät oli nyt lähetetty metsänjumalan temppelille hakemaan muutamia pyhiä, luonnon pelastavia kaluja, kuten metsänjumalan sormusta, ja ahneet, kaiken kahmivat kolonialistit olivat kannoillamme. Seuraisi pahoja, jos he pääsisivät temppelille ennen meitä!

− Ne varottaa meitä, poika sanoi korppeja tähyillen, sillä lähestyimme temppeliä.

Temppelin portilla tarvittava salasana oli jo selvitetty kohtaamiemme merkillisten olentojen (kuten pitkään, valkoiseen partaansa kompastelevan, kiroilevan tontun) antamia tehtäviä ratkomalla.

Portilla jouduimme kohtaamaan kaksi väkevää vartijaa, kettupäisen, kettumaisen Kenubiksen ja linnunnokkaisen, kaljupäisen Razakin, jonka nyrkinkokoisissa silmissä ei ollut pupilleja – onneksi hän kätki kasvonsa mustaan huppuun!

Matkalla keräämämme kolme kiveä sopivat temppelin lukkoihin, tontulta katkaistu parta muuttui avautuvaksi oveksi ja muistimme sisään astujalta vaaditut vesilintujen nimet.

Selvisimme tehtävästä ja palasimme kotiin metsäpoluilta noussut, nautinnollisen tiheä raskaus jaloissamme.

Kotona kerroimme pojan isälle korppien vaikuttavasta ilmestymisestä hiljaisten puiden kätköistä. Nauroivatko ne, krääkyivätkö kauhistavia salaisuuksia vai kurlasivat kryptistä viestiä kurkuissaan?

Kävimme ihmettelemään erilaisten lintujen ääniä. Poika kertoi kohdanneensa Hangon rannalla murisevan joutsenen.

Keskustelun inspiroimana jäin maan kylmän kahleissa kevään liverryksiä kaivaten pohtimaan, miten kuvata siivekkäiden kieltä. Olisiko äidiltä saadusta Gummeruksen (2001) Suomen ja Euroopan linnut -kirjasta apua?

 Kuikka valittaa ja korisee aavemaisesti. Pikku-uikku päästelee pulisevia trillejä. Silkkiuikku haukkuu ja raksuttaa. Härkälintu karjuu. Merikeiju kurisee ja nikottelee. Myrskylintu röhkii. Sepelhanhi porisee, harmaasorsa lörpöttää, sinisorsa rääpättää.

Telkkä narisee soitimella. Teeri pulisee ja suhauttelee. Haarahaukka hirnuu. Mehiläishaukka viheltää surullisesti.

Viiriäispyyjuoksija ammuu kuin kaukainen lehmä.

Luhtakana kirkuu ja röhkii.

Isotrappi pärisee ja pörähtelee...

Kurise sinä niin minä nikottelen! Laula värisevä trilli ja vastaan raksuttamalla. Kaklata sinä niin minä pulppuilen. Naksuta ja kalistelen nokkaani. Kun rääpätät, vihellän hiljaa. Töräytä, minä pärisen. Äyskähdä – silputan ja tirskutan. Sirahda – rätisen ja surisen.

Laulaisimmeko onomatopoeettisesti noiden ihmeellisten olentojen tapaan?

Gagagaga. Kerk. Grr-ronk. Vi-yy. Ar-ar. Kju-kju. Ang, aak, krik. Tsök-tsök. A-huuu! Vioo-vioo-vioo, prah-prah, kik-kik-kik-kik, gahk, tshek tshek, kshoo-khsoo, bit bi-bit! Grouu! Plytt plytt, kur-lii, drrrr, bip, vii-aah, prrrt, jiff-jiff, hii dii dii dii, gräh!