Siirry sisältöön
Haku

Helena Kallio

28.2.2010 22.16

Öinen lohtu

Mikä kantaa yli yön? Millä jaksaa päivän työn?

Oudot pahoinvointioireet ja lääkärintutkimukset ovat viime aikoina stressanneet poikaani niin, että uni tahtoo karata tiehensä iltaisin.

Keskellä yötäkin on heräilty milloin pahoinvointiin, milloin huoleen sen uusiutumisesta. Kyseessä saattaa kuulemma olla sisäkorvan virustulehdus, joka tavallisesti menee itsellään ohi.

Yövalvomisessa otetaan äidistäkin mittaa. Viime yönä minulta meinasi mennä hermot jossain vesilasin, lämpimämmän paidan ja unisukkien hakemisen välillä. Poika valisti minua ystävällisesti siitä, ettei tommonen kärsimättömyys tässä nyt auta, ja pahoitteli sitten sydäntäviiltävän kauniisti: − Anteeksi kun valvotan sinua äiti.

Tunsin väsyneine ärähdyksineni itseni riittämättömäksi rutjakkeeksi, täydeksi pölhöksi.

Uuvutti kumminkin niin vietävästi, että alkoi olla epätoivoinen olo – mitenkä sitä taas huomenna jaksaa työnsä pukata, ja millä sitä unta ja unirauhaa pyydystetään?

Keksin hakea hyllystä paapan pojalle lahjoittaman Jukka Parkkisen lastenrunokokoelman Sananjalkoja metsäpolulla (WSOY 2004), joka ei viimeksi ääneen lukua aloitellessani oikein oitis sytyttänyt kuulijaa. Olisiko nyt sen oikea aika? Jos vaikka ei nukuttaisikaan, niin kenties riimejä rimputellessa nautittaisiin öisestä elämästä.

Perhostoukka karvainen parturille tuli:

− Tukka pois, se kuulutti.

− Tahdon olla puli.


Siitä se alkoi, öinen lohtu.

 Vyötiäisellä oli eksistenssiongelma – eksistenssi tarkoittaa olemassaoloa. Jos ei ole olemassa, on olo aika noloa – hepokatti lauloi karaokea, minkki neuvoi poikasiaan: − Annan teille vinkin, se voi joskus pelastaa mikä kunkin, kuka minkin… ja kas, luettiin myös Kiiltomadon tekstiviestit, tavattiin arrogantti Käki-Antti ja kuultiin kuinka kaatopaikan Aatu-rotta etsi uutta kotia – nykyinen on vanha potta, tehty ennen sotia.

Riemastuttavat riimit ajoivat huolet mäkeen.

– Mä arvasin, että jos on rotta niin kohta tulee potta, poika totesi tyytyväisenä ja nukahti.

 Äitiäpä ei enää niin uuvuttanutkaan, sillä hänet oli runous virkistänyt.

Hän luki vielä rivin, pari ja jäi miettimään

josko runoilija ikinään

arvas noita riimitellessään

niiden kirkastavan huolipään

ja loitsivan öisen pulan tään

ihanaan elämään.

Jään kiittämään.

Palaa otsikoihin | 1 puheenvuoro

1.3.2010 15.00
Riikka
Ihana juttu, tuli kyynel silmään. Runouden siivet voivat sitten todella kantaa! Fanitan paitsi Parkkista myös tämän blogin kirjoittajaa. Syvästi.