Joku puhuu minussa

Kielen oppiminen ja viljeleminen on hidasta, merkittäviltä osin näkymätöntä ja mittaamatonta rikastumisprosessia. Siinä on merkillisiä piirteitä: mitä enemmän kieltä omaksut, sitä enemmän se alkaa laulattaa tajuntaasi synnyttäen lisää kieltä.

Kielen harjoitteleminen on toisaalta, etenkin alkuun, hyvinkin konkreettista. Äidinkielen omaksuminen on silkkaa harjoittelua ja tarkkaavaisuutta päivästä toiseen. Ellei ilmene erityisiä hankaluuksia, se vain ei niin rasita mieltä, koska tapahtuu siinä iässä, jolloin sitä ei vielä ole itse itsensä tiellä. Kun ennakkoluuloja oppimista kohtaan ei ole ennättänyt muodostua, maailmaan perehtymisen työ tuppaa aamusta iltaan sujumaan iloisen zeniläisesti, ikään kuin ohimennen, hengitellen, leikitellen.

”Teidän täytyy pitää jousen jänteestä suunnilleen sillä tavalla kuin pieni lapsi pitää kiinni ojennetusta sormesta”, Mestari sanoo oppilaalleen Eugen Herrigelin kirjassa Zen ja jousella ampumisen taito (Otava, 1978). ”Se pitää niin lujasti siitä kiinni, että yhä uudelleen täytyy ihmetellä tuon pienen nyrkin voimaa. Kun lapsi sitten irrottaa otteensa, se tapahtuu ilman pienintäkään nykäisyä. Tiedättekö miksi? Koska lapsi ei ajattele esimerkiksi näin: nyt irrotan sormeni tästä ja tartun tuohon toiseen esineeseen. Harkitsematta ja tarkoittamatta mitään lapsi vain kääntyy toisesta kohteesta toiseen ja voisi sanoa, että lapsi leikkii esineiden kanssa, ellei yhtä hyvin olisi niin, että esineet leikkivät lapsen kanssa.” (suom. Margareta Sipola)

Voisiko jousella ampumisen taitoa verrata kielen opiskeluun?

Miksei? Tähän tapaan: Kieltä opetteleva lapsi ei ajattele esimerkiksi näin: nyt irrotan tästä sanasta ja tartun tuohon toiseen käsitteeseen… voisi sanoa, että hän leikkii kielellä, ellei yhtä hyvin olisi niin, että kieli leikkii hänen kanssaan.

Kuinka paljon hallaa kielen (ja kielten) rikkaudelle on Suomessa tehty väärin ymmärretyllä puhtauden ideaalilla, tyylillisen niukkuuden ihannoinnilla, oppimääränsä liiankin hyvin omaksuneiden kirjallisuuskriitikoiden jänkyttävän sopeutuneella joko − tai -ajattelulla sekä itsepintaisella korkean ja matalan kielen erottelulla?

Minäpä höpötän, että kieli on kuin rakkaus, tuhlaamalla rikasta.