Puoliso – pahin kielipoliisi?

Aasialaislähtöisten hmongien tapa, jonka mukaan vaimon pitää omaksua miestensä murre, tuntuu suomalaisesta kummalliselta. On myös helppo paheksua sitä, että miehet huomauttelevat vaimoilleen heidän ”väärästä” puhetavastaan. Mutta olemmeko me suomalaiset lopulta sen kummoisempia puolisoillemme?

Keskustelin eilen muutaman kollegani kanssa artikkelista, jossa kerrottiin siitä, miten avioliitto vaikuttaa osapuolten kielenkäyttöön (http://www3.interscience.wiley.com/journal/123269053/abstract?CRETRY=1&SRETRY=0). Tutkimuksessa tarkasteltiin Yhdysvaltoihin muuttaneiden Hmong-pariskuntien kielenkäyttöä. Perinteisesti tuon kansan tapoihin on kuulunut, että toiseen heimoon naidun naisen tulee omaksua miehensä murre. Tutkitun yhteisön parissa sukupuoliroolit olivat murroksessa, ja osa naisista olikin säilyttänyt oman murteensa. Joukossa oli kuitenkin myös niitä, jotka olivat yrittäneet omaksua miehensä murteen. He kertoivat haastatteluissa, että heidän miehensä olivat korjanneet heidän kielenkäyttöään.

Ensi reaktioni oli, että hmongien kulttuuri on kovin kaukana meikäläisestä. Eihän meillä naimakauppa oululaismiehen kanssa onneksi edellytä savolaisnaiselta sitä, että hän opettelisi pohjalaisen murteen.

Hetken mietittyäni hmong-naisten kokemukset alkoivat tuntua yllättävän tutuilta. Monissa tuntemissani perheissä, joissa puolisot ovat eri alueilta kotoisin, on keskusteltu murre-eroista. Eikä aina suvaitsevassa hengessä. Kun kummastelin, miksi yksi Helsinkiin muuttaneen pohjoiskarjalaisen sisarusparven jäsenistä erosi radikaalisti muista, hänen miehensä tunnusti huomautelleensa vaimolleen tämän savolaisuuksista. Niinpä vaimo luopui murteestaan. Toisessa perheessä lappilaismies yrittää varjella vaimoaan omaksumasta stadilaisuuksia.

Toisin kuin hmongien parissa, meillä kielelliset odotukset eivät liity vain naisiin, vaan yhtä lailla paineet voivat kohdistua mieheen. Haastattelemani tamperelaismies oli kokenut oman puhetapansa junttimaiseksi, kun hänen helsinkiläinen tyttökaverinsa huomautteli siitä ja piti sitä huvittavana. Niinpä mies tietoisesti karsi puheestaan hämäläisiksi kokemansa sanat ja alkoi puhua linkun sijasta dösästä ja reenien sijasta treeneistä.

Syytön en ole itsekään. Myönnän joskus ärsyyntyväni, jos mieheni mielestäni yrittää puhua stadilaisemmin – tai nykyään eteläkarjalaisemmin – kuin hän ”oikeasti” puhuu. Mutta mistä minä tiedän, mikä on oikeasti? Ja kai sitä saa esittää itsensä niin lappilaisena, stadilaisena tai hämäläisenä kuin itse haluaa.

Onko kokemuksia?

Palaa otsikoihin | 6 puheenvuoroa

11.3.2010 15.40

Karo

Kannatan hmongien systeemiä ja minusta se tulee kyllä ihan luonnostaan: hesalaistytönkin puheeseen lipsahtaa schwa ihan yllättäen, kun on tarpeeksi kauan ollut varkautelaisen kanssa tekemisissä.

Mutta kuinka tuon säännön käytäntöönpanoa voisi valvoa? Miten oppimatonta rangaistaan? Löytyykö hmongeilta tähän vastausta?

11.3.2010 20.00

Sivusta seurannu

Akkaan murret

Pohojalaasella ei onneksi oo mitään tuallaasia häireetä. Paitti jos akka elikkä muu hasukampraatti sattuu olla varsinaassuamalaanen. Vaikka niiren murretta kuinka koittaas kehua ja oikeen noukkia niiren puheesta ylhä mukavia ja laathunkäypiä sanoja, niin ne käsittää sellaasen het haukkumiseksi. No, mikäs siinä silloon muu on eres kun vähintänsäkin parin tunnin sanaalu, pualin ja toisin. Tothan sen ny jokahinen hukaa, ettei pohojalaanenkaan aivan mälyttömiä kärsi.

11.3.2010 20.03

samooja

kiinnostavaa

Vaimonin (ent. Kymen läänistä) 'mie' (pitäisi olla 'minä' tai 'mää' tai 'mä' ;) oli aluksi kyllä ärsyttävää. Nyt se elää lastemme suussa. Ja olenpa itsenikin yllättänyt sitä käyttämästä - ärsyttävyydestä on nyt tullut melkein osa perheemme identiteettiä (Emme ole asuneet yhdessä lainkaan kyseisellä murrealueella.)

Eräältä helsinkiläiseltä kuulin että tämän pitkä-aikainen seurustelu keski-suomalaisen kanssa tyssäsi lopulta tämän murteeseen...

11.3.2010 20.26

Vape

Täysin stadilaisena nuorena tyttönä minusta itämurteet kuulostivat niin hassuilta, että ne sopivat lähinnä sketsien kieleksi. Sitten menin naimisiin eteläsavolaisen tosin helsinkiläistyneen miehen kanssa, joka Savoon mennessämme aina Vihantasalmen kohdalla vaihtoi omaan murteeseensa. Minusta murre alkoi kuulostaa paljon pehmeämmältä ja ystävällisemmältä kuin oma stadilainen puhetyylini. Nykyään käytän paljon ristiinalaisia sanontoja enkä mielestäni puhu yhtä 'kovasti ja kapeasti' kuin aikoinaan.

12.3.2010 0.16

TPS

Stadista Åboon

Muutimme jokin aika sitten Helsingistä Turkuun, ja kielellisesti tarkkaavaisena ihmisenä olen havainnut avovaimoni puheessa orastavia turkulaisia piirteitä. Esimerkkinä imperfekti: "se sanos et menee..." (stadissa ...sano...)

12.3.2010 15.04

Ride

Kielipeliä

Meidän perheessämme (stadilainen + itämurteinen) stadilainen yrittää tuottaa itämurretta välillä kieli-ilon vuoksi ja saa siitä itämurteiselta kiittävää palautettakin. Itämurteinen taas, joka on ollut stadissa jo yli 40 vuotta, heittäytyy välillä yli-itämurteiseksi ja kertoo asuvansa tatissa. Lapsemmekin on oppinut leikkiämään molempien vanhempiensa äidinkielillä vaikka osaa tietysti paremmin kasvinkaupunkinsa Helsingin kieltä. Itämurteen sanasto ja erityisesti landesanonnat, joita itämurteinen väittää oppineensa lapsuuden kioskilla (muut kyllä epäilevät, että hän keksii niitä itse), ovat perheen yhteisiä aarteita.