Hanna Lappalainen
Mietä metsästämässä
Runsaan vuoden kypsyttelyn jälkeen muuttoauto kaarsi viikko sitten Helsingin kupeesta Lappeenrantaan. Paikka on tullut tutuksi sukuloinnin ja kesänvieton myötä, mutta kukaan meistä ei ole varsinaisesti täältä kotoisin.
Nyt odotan jännittyneenä, milloin ja miten paikallinen puhetapa alkaa tarttua meistä itse kuhunkin. Tai siis tarttuuko se? Itse olen kiertolainen: itäsuomalaisten vanhempien eri puolella Pohjanmaata kasvanut tytär, joka on murrosiässä muuttanut etelään. Muut perheemme jäsenet ovat asuneet koko ikänsä pääkaupunkiseudulla.
Oma veikkaukseni on, että ensimmäisen mien bongaan kuopukselta. Tälle veikkaukselle on tieteellisiäkin perusteita. Aiemmat tutkimukset näet osoittavat, että muuttoiällä on vaikutusta uuden murteen omaksumiseen: mitä nuorempaa muuttaa, sitä suurempi todennäköisyys on luopua vanhasta. Toisekseen, tämä lapsi on muutenkin osoittanut olevansa herkkä mukautumaan erilaisiin puhetapoihin: oltuaan vuorokauden visiitillä Leppävirralla hänen puheessaan oli pari viikkoa savolainen nuotti.
Eteläkarjalaisessa murteessa on toki muutakin eteläsuomalaisesta puhetavasta poikkeavaa kuin mie ja sen kaveri sie. Aiempien tutkimusten perusteella on kuitenkin tiedossa, että juuri persoonapronominit ovat niitä piirteitä, joihin huomio vieraassa murteessa kohdistuu ensimmäiseksi ja joiden koetaan tarttuvan helposti. Tarttumista edesauttaa myös se, että ne toistuvat puheessa tiheästi. Eikä siitäkään varmasti ole haittaa, että miellä ja siellä, kuten eteläkarjalaisella murteella ylipäätäänkin, on yleisesti ottaen positiivinen imago.
Saatan olla väärässä, kun kuvittelen, etten itse ihan herkästi vaihda mä- ja sä-pronomineja niiden eteläkarjalaisiin serkkuihin. Sen sijaan joillakin muilla piirteillä oletan olevan tarttumapintaa. Tästä sain esimakua ollessani tällä alueella aineistonkeruuretkellä muutama vuosi sitten. Yllätyksekseni huomasin, että sanojen loppu-n:t alkoivat liueta minulta ihan samaan tapaan kuin puhekumppaneiltani: pojan pyörästä tuli poja pyörä ja meidän tytöstä meiä tyttö. Mukautuminen tapahtui huomaamatta.
Lyhyt muuttohistoria mahdollistaa vasta spekuloinnin. Tässä ensimmäisiä mie-osumia odotellessa olisi aikaa lukea niiden kokemuksia, jotka ovat ottaneet vastaavan askeleen aiemmin. Niiden perusteella voisi vaikka tarkentaa ennustetta.
Palaa otsikoihin | 8 puheenvuoroa
Todettakoon kuitenkin, että tuon lausahduksen voisi hyvin kyllä kuulla Helsingissäkin, sillä mie on yksi niistä murrepiirteistä, joka on omittu eri puolilla yhteiseen käyttöön, eräänlaiseksi murteen yleismarkkeriksi. Sen käyttö ei näytä edellyttävän mitään omakohtaista kontaktia mien ja sien kotialueille. Jään siis odottamaan selvempiä todisteita murteen tarttumisesta.
Ja muuten, se on "meijä tyttö..." J-kirjain vain puheessa kuuluu hiukan liudentuneesti tai pehmeänä, joten sitä ei heti hoksaakkaan :)
On ollut ihana huomata, että monille muillekin oma lapsuudenaikainen murre on niin rakas. Siitä on esimerkkinä Facebookin ryhmät "Miä puhun kotkaa"' "Puhunks miä kymii?" ja "Miä vaan olen jotenkin niin v*un herkkä -kymenlaaksolaisuuden syvin olemus".
Jos vaikka murteilla ei ehkä menekään niin hyvin, että omaa murretta aina julkisesti kehdattaisiin puhua, niin ainakin sitä salaisesti rakastetaan.
Omat lapseni oppivat puhumaan eri paikkakunnilla. Esikoinen Halikossa ja hän on puhunut aina suhteellisen yleiskieltä. Sosiaalisempi kuopus Rantasalmella ja häneltä viäntäminen on aina sujunut hyvin. Varsinkin savolaisen mummon ja ukin kanssa puhe edelleen helposti vaihtuu savoksi, vaikka muualla nyt asuukin. Kuten on aina vaihtunut ex-miehellänikin, kun hän savolaisten sukulaisten kanssa on tekemisissä.
Toisaalta länssuomalaiset ilmaukset on aina kulkeneet suvussa, kun äitenäiten vanhemmat on lähtösin Kalannista ja Laitilasta...