Eero Voutilainen
Sämpylä ja ihmisen minä
Kävin ennen töihin tuloa kahvilassa ostamassa välipalaa. Sämpylätiskissä oli juusto-, kinkku- ja fitness-sämpylöitä. Kysyin myyjältä, mitä fitnessiä niissä jälkimmäisissä oikein on. Vastaus kuului, että eipä oikein mitään. Niitä voisi kuulemma kutsua yhtä hyvin kinkku–juusto-sämpylöiksikin.
Sämpylän ristiminen ei ole kuitenkaan pikkujuttu. Kinkku–juusto-sämpylän voi tehdä kotona kuka tahansa. Se ei kuitenkaan ole sama kuin fitness-sämpylä. Moni fitness-sämpylän ostaja ei osta pelkästään sämpylää: hän ostaa myös mielikuvan reippaasta, terveestä ja liikunnallisesta itsestään. Siksikin monessa kaupassa, kahvilassa ja ravintolassa on aina tarjolla myös jokin niin sanottu terveysvaihtoehto.
Sämpylä voi olla arkiaamuna pieni mutta tärkeä palanen väsyneen ihmispolon minäkuvan rakentamisessa. Tulenkin nykyisin usein miettineeksi, kuinkahan monen asian vuoksi sitä on taas tullut pankkikorttiaan ojenneltua vain siksi, että sopisi johonkin haluamaansa rooliin ja kävisi mielestään hyvästä ihmisestä.
Palaa otsikoihin | 18 puheenvuoroa
Kiitän lämpimästi rakentavasta palautteesta. :)
Sämpylänimikeskusteluun voisi heittää myös ruissämpylät. Nimessähän ei ole mitään ihmeellistä, mutta siinä on, että monet "ruissämpylät" koostuvat enimmäkseen vehnästä.
Eikö Kielimies ole kuitenkin oikeassa ensimmäisessä kommentissaan?
Olen itse opettanut muotoa kinkku-juustosämpylä, koska kinkku- ja juustoviipaleet ovat erillisinä leikkeinä sämpylän päällä.
Emmehän sano makkara-voileipäkään, niin miksi ihmeessä sitten juusto-sämpylä? Liha-makaronilaatikko vai liha-makaroni-laatikko vai lihamakaronilaatikko?
Vaikka ajatus juuston ja kinkun - tässä tapauksessa varsin läheisestä - suhteesta huvittaa minua, tapaus muistuttaa kyllä kieltämättä enemmän jälkimmäistä esimerkkiä. En kuitenkaan mene enää korjaamaan sitä, etten tule vieneeksi pohjaa tältä blogitekstini syvään ytimeen ulottuvalta keskustelulta. :)
Voisimmeko yrittää pyrkiä kohti vähäviivaisempaa ja samalla suoraviivaisempaa maailmaa Mika Waltarin hengessä? Kysyn vaan. Waltarihan muistaakseni murjaisi, että mitä enemmän ajatusviivoja sitä vähemmän ajatuksia. Oli nimittäin innostunut ajatusviivailemaan oikein urakalla Suuressa illusionissaan.
Mitä merkityseroa verrattuna erilaisiin viivallisiin muotoihin aiheuttaisi simppeli kirjoitustapa kinkkujuustosämpylä? Ja millaisissa yhteyksissä tarvitaan suurinta mahdollisuutta tarkkuutta siinä, millaisesta sämpylästä oikein on kymysys. Riittäisikö tämä viivaton muoto 99 prosenttiin tapauksista :) ja tilanteesta kävisi tarkemmin ilmi, millainen syötävä tarjolla on.
Hm...
Kielitoimiston sanakirjan mukaan juustosämpylä on sekä a) halkaistu sämpylä, jonka välissä on juustoa, että b) juustolla maustettu sämpylä. Entäpä sitten, jos sämpylää on maustettu sekä juustolla että kinkulla? Tai sämpylä, jota on maustettu kinkulla ja joka on halkaistu ja jonka väliin on laitettu juustoa?
Kiinnostavinta tässä kaikessa on tietysti tämä merkityspuoli, ainakin minun mielestäni: Millaisissa tilanteissa viivalla ja sen koolla on väliä? Milloin välittyy tarpeeksi tarkka merkitys ilman viivojakin? Nythän näyttää olevan keskustelun perusteella niin, että viivojen pituuden perusteella ei ehkä pystytä tulkitsemaan kovin selkeitä merkityseroja. Puhumattakaan siitä, että "oikeaa" kirjoitustapaa koskevat normit olisivat yleisessä tiedossa.
Mieleen tulee myös kysymys yleiskielen normien tiukkuudesta. Olisiko sellaisia normeja, joita voitaisiin harkitysti väljentää vaarantamatta kielen yleisyyttä, yhteisyyttä?
Sen, että perusosaa "sämpylä" määrittäisi määriteosa "kinkkujuusto". Mitä se sitten olisi? Munavoihin verrattavaa sekoitustako?
Itse olisin kyllä valmis hyväksymään sanan kuullessani kalvavan epävarmuuden siitä, onko kyse tarkoitteen kinkusta ja juustosta vai kinkkujuustosta. Luotan, että käyttöyhteys selvittää asiat, ja ainahan voin kysyä. (Useimmat meistä lienevät nähneet vaikka kuinka monta merkintätapaa tämmöisillä yhdyssanoilla, eikä merkitys ole ainakaan minulla jäänyt koskaan tilanteessa epäselväksi.)
Vesa kysyi minusta osuvasti, kuinka yksityiskohtaista tietoa pelkän sanan pitää lause-, tilanne- ja kulttuurikontekstista irrotettuna välittää. Oliko tuon yllä mainitsemani, yleiskielen normeja noudattamattoman sämpylän ongelma todella se, etteivät lukijat ymmärtäneet sen merkitystä?
Rajakohtailmauksissa käytettäviä ajatusviivoja tuskin voi verrata lauseiden välisiin ajatusviivoihin. Siitä olen samaa mieltä, että jos lauseiden välisiä ajatusviivoja viljellään liikaa, tekstistä tulee levotonta ja töksähtelevää. Lisäksi ajatusviivojen yletön viljely ei kuulu idiomaattiseen suomeen.
"Nythän näyttää olevan keskustelun perusteella niin, että viivojen pituuden perusteella ei ehkä pystytä tulkitsemaan kovin selkeitä merkityseroja. Puhumattakaan siitä, että 'oikeaa' kirjoitustapaa koskevat normit olisivat yleisessä tiedossa."
Kyllä esim. "kinkku-juustosämpylän" kirjoitustavalla on perusteensa ja merkityksensä. Yhdysmerkki osoittaa, että kinkku ja juusto ovat sämpylässä erillisinä. Toisaalta pitää voida yksiselitteisesti ilmaista myös sellainen sämpylä, joka todellakin sisältää "kinkkujuustoa" eli jonkinlaista kinkun ja juuston sekoitusta. Muuten rinnasteisuuden ja alisteisuuden säännöiltä putoaa pohja pois, jos yhdysmerkillinen ja -merkitön muoto olisivat vaihtokelpoisia. Se ei myöskään taatusti edistäisi oikean kirjoitustavan yleistä osaamista.
"Olisiko sellaisia normeja, joita voitaisiin harkitysti väljentää vaarantamatta kielen yleisyyttä, yhteisyyttä?"
Varmasti joitakin yksittäistapauksia on, mutta esim. tähän viestiketjuun liittyvien normien rukkaamiseen ei ole tarvetta. Ei varsinkaan sen takia, että läheskään kaikki eivät hallitse oikeaa kirjoitustapaa. Muutenhan pitäisi tarkistaa aika monta muutakin sääntöä. Pitäisikö sallia myös, että "joulun" voisi kirjoittaa "Joulu", "suomalainen" "Suomalainen" jne. yleisten kielivirheiden mukaisesti? Mihin vedettäisiin raja?
Useista näkemyksistä paistaa selvästi läpi sellainen uhmakas ajatus, että normien tarkka noudattaminen ei olisikaan suotavaa. On ikävää, että normien puolustajia yritetään jopa syyllistää "liian tarkasta" sääntöjen noudattamisesta. Menkööt tällaiset omien sääntöjen soveltajat vain kielenhuoltokursseille, niin kyllä säännöt alkavat pikkuhiljaa valjeta. Kielenhuolto on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa!
Minusta on ylipäätään paljon mielekkäämpää painottaa kielessä vapautta ja mahdollisuuksia kuin sääntöjä ja rajoituksia. Toisten alituisen moittimisen ja ruotuun komentelemisen sijaan on kivaa seurata sitä kiehtovaa vaihtoehtoisten puhumisen, kirjoittamisen ja hahmottamisen tapojen kirjoa, joka pienimmistäkin kieliasioista usein avautuu.
Ettäkö kaikki kielimiehet ruotuun, niin maailma on taas piirun verran parempi? Suosittelen perehtymään nykyajan "suvaitsevaisuuteen". Sen perimmäisenä olemuksena on näennäissuvaitsevaisuus, joka ei suvaitse niitä, joilla on selvä ja usein eriävä mielipide ja joille periaatteellisuus vielä merkitsee jotakin.
Keskustelu on osoittanut, että kysymys on enemmän akateeminen kuin kielenkäytöllinen. Käytössä on lähinnä kaksi menetelmää, joiden välillä kielenhuoltajat itsekin sekoilevat: joko kokonaan ilman yhdysmerkkiä tai lyhyt yhdysviiva rinnasteisten määriteosien välissä.
Edellistä viljelevät liukkaat mainosnikkarit, joille tekstin luistavuus sinänsä on tehokeino: lohitonnikalavarras, lohikasvisvarras, lihamakaronilaatikko, puumuovikomposiitti. Ohjeen mukaista yhdysviivallista tapaa suosivat omia ohjeitaan jakelevat ruokareseptien laatijat: yrtti-pippurilihapullat, savulohi-perunasalaatti, ananas-mangopirtelö, parsa-katkarapuleivät, nakki-juustomunakas. Tässä ei haittaa, vaikka perusosa olisi vierassana: jauheliha-tomaatticannelonit, kurkku-retiisitzatziki.
Tavallaan siis yhteys tai tekstilaji ratkaisee, kumpaa menettelyä käyttää. Yleisesti voinee sanoa, että viivaton tapa on juohevampi mutta viivallinen selkeämpi.