Västäräkistä vähäsen

Lämpiminä kesälomapäivinä myös monet asiaan muuten vihkiytymättömät kiinnostuvat tarkkailemaan lintuja. Metsiä hallitsee elinvoimainen luritus, ja luonnossa voi nähdä monia sellaisiakin lintuja, jotka talvisin oleskelevat muissa maisemissa.

Lintubongarin päähuomio kiinnittyy usein linnun ääntelyyn, ulkonäköön ja käyttäytymiseen. Paljon kiehtovaa tarkasteltavaa on kuitenkin myös lintujen nimissä.

Monipuolisen selvityksen lintulajien nimityksistä antaa Jukka Hintikan viime vuonna ilmestynyt teos Suomen lintujen nimet (Neirol 2008). Se selvittelee ja vertailee noin 460 Suomessa havaitun lintulajin nimen merkitystä ja alkuperää paitsi suomen myös viron, pohjois-saamen, ruotsin, englannin ja saksan kielissä. Se antaa lukijalle myös jokaisen lajin tieteellisessä luokituksessa käytettävän nimen.

Kirja paljastaa kiehtovan merkitysmaailman arkisten tiaisten, varisten ja kottaraisten sekä myös harvinaisempien lintulajien takana. Yksittäisten nimien lisäksi teos esittelee lintujen nimeämisen yleisiä periaatteita.

Minua kiehtoo erityisesti, miten eri nimet lähestyvät nimettävää lintua erilaisista näkökulmista. Nimenannossa valitaan kohteesta yksi tai useampia ulottuvuuksia, jotka nostetaan esiin muiden sijaan.

Suomalaisissa lintulajin nimissä käytettyjä nimeämistapoja ovat olleet esimerkiksi linnun ääntelyn jäljitteleminen (esim. tiltaltti, rastas, hanhi), muunlainen ääneen viittaaminen (härkälintu, laulurastas, kehrääjä), ulkonäkö (harjalintu, paksujalka, lyhytvarvaskiuru), elinympäristö (metsä-, niitty- ja tunturikirvinen), siihen läheisesti liittyvä esiintymisalue (amerikanjääkuikka, islannintelkkä, etelänkiisla) ja pesärakennelman muoto (pussitiainen).

Ja niin edelleen. Nimeämisen ja näkemisen tapoja on monia. Samaa lintua nimitetään myös monesti eri kielissä eri tavoin. Esimerkiksi suomen kielessä luultavasti linnun ääntelyä jäljittelemällä syntyneen västäräkin englanninkielinen vastine white wagtail viittaa linnun väriin ja käyttäytymiseen. Saksan kielen Bachstelze puolestaan liittyy nimetyn sikäläiseen elinympäristöön ja pitkiin koipiin.

Yllä mainitut nimeämistavat ovat yhteisiä yli kielirajojen. Ne kertovat siten jotain myös ympäristöään havaitsevasta ja luokittelevasta ihmisestä. Sanat pitävät majaa ihmisen mielessä. Ne ovat erottamattomassa yhteydessä siihen, miten hahmotamme maailmaa ja sen ilmiöitä.