Työtön vai vailla työtä?

Satuin kuulemaan eräissä juhlissa, kun yksi vieras kysyi toiselta, mitä tämä tekee työkseen. Vastaus kuului: ”Mä oon… mulla ei oo juuri tällä hetkellä työtä.”

Huomioni kiinnittyi vastauksen muotoiluun. Puhuja aloitti ensin yhden ilmauksen mutta jätti sen kesken ja vaihtoi lopulta toiseen. Jäin miettimään, miksi.

On toki mahdotonta tietää varmasti, miksi puhuja esitti sanottavansa toisin. Asiaa voi kuitenkin lähestyä esimerkiksi vertailemalla keskeneräiseksi jäänyttä ja lopullista ilmausta keskenään. Jos oletetaan, että puhuja olisi sanonut ensimmäisellä rakenteella saman kuin toisella, aloitus mä oon voisi saada jatkokseen esimerkiksi sanan työtön.

Äkkiseltään voisi ajatella olevan samantekevää, sanooko olevansa työtön vai että ei ole työtä – ilmaiseehan johdin -ton/-tön juuri jonkin asian poissaoloa. Kieli ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen.

Ensiksikin työtön-sanaa on käytetty niin usein tietynlaisissa yhteyksissä, että se on alkanut merkitä paljon muutakin kuin sitä, että ei ole työtä. Julkisessa keskustelussa työttömyyttä on käsitelty kuin vihollista, jota vastaan kaikkien on taisteltava, tautia, joka täytyy talkoovoimin parantaa ja ongelmaa, joka pitää yhdessä ratkaista. Sen on sanottu olevan uhka hyvinvointiyhteiskunnalle ja kasaavan menoja työssäkäyvien maksettavaksi. Työttömät esitetään usein kasvottomana, syrjäytyneenä ja avuttomana massana, joka on jatkuvasti riippuvainen toisten huolenpidosta.

Harva haluaa tulla nähdyksi osana jotakin sellaista. Vastauksen täsmennys juuri tällä hetkellä painottaakin tilanteen poikkeuksellisuutta ja lyhytaikaisuutta.

Ilmauksen Mä oon työtön voi myös kokea leimaavana, koska se esittää työttömyyden puhujan ominaisuutena, osana hänen minuuttaan. Kieltomuotoinen omistusrakenne (mulla ei ole) taas ei kuvaa työtä ihmisen ominaispiirteenä vaan asiana, joka hänellä on tai ei ole. Siinä työ ei samalla tavalla määritä ihmistä.

Jos ei ole työtä, sellaisen voi hankkia. Työttömyys tuntuu jo vakavammalta.