Naisemme maailmalla

Joukkotuhoaseesta puhui Saska Saarikoski tämän päivän HS:ssa tarkoittaen sitä puolen miljoonan suomalaisen pakkoruotsalaistamista, joka alkoi 1960-luvulta suuren maahanmuuton myötä. Meneillään on myös tv-ohjelmasarja Kansakunnan kuokkavieraat, jonka tekijä on ehkä alkusoinnun houkuttelemana erehtynyt kutsumaan Ruotsissa halpana työvoimana raataneita suomalaisia – kutsumatta pitoihin tulleiksi!  ”Kuokkavieraat” menettivät kielensä, lapset sijoitettiin ummikkoina kouluun.

Kielentutkijat kyllä osoittivat puolikielisyyden vaarat ja niistä seuraavat mielenterveyden ongelmat. Suomalaiskoulut tai edes -luokat miellettiin luultavasti kuitenkin poliittisesti vaarallisiksi, aivan kuten aikoinaan meänkielen puhuminen Tornionlaakson koulujen välitunneilla. Käypä selitys oli, että omakielinen opetus olisi johtanut suomalaisten eristäytymiseen.

Samaan aikaan toisaalla: Kanadassa alkoi 1960-luvulla – toki suomalaisvoimin – maassa asuville suomenkielisille lapsille tarkoitettu kielenopetus, johon osallistuminen on vapaaehtoista. Toiminta ristittiin Suomi-kouluksi. 1970-luvulta alkaen toiminta lähti liikkeelle Euroopassakin, ja nykyään Suomi-kouluja on 36 maassa kautta maailman, ja niiden opettajat ovat hyvin verkostoituneita

Suomi-koulujen opetusta järjestetään varsinaisen koulunkäynnin ulkopuolella: illalla tai viikonloppuna, pienin, eri lähteistä kokoon raavituin avustuksin, vuokratiloissa ja talkoovoimin. Pitkälti toista sataa koulua saa Suomen valtion avustusta, sekin vähä ulkosuomalaisparlamentin painostuksesta, mutta kuitenkin. Koulut eivät tämmöisenään olisi ratkaisu massamuuton aiheuttamaan tilanteeseen, mutta ne edistävät ulkomailla asuvien lasten äidinkieltä ja tukevat vanhempia, jotka haluavat lastensa säilyttävän äidinkielensä tai omaksuvan suomen toiseksi kielekseen.

Kävin äskettäin Saksassa, siellä toimivien Suomi-koulujen opettajien koulutuspäivillä.  Siitä tämä tietoisku nyt. Saksassa näitä kouluja on peräti 25 paikkakunnalla. – Koolla oli suuri joukko naisia, syystä tai tavallisimmin toisesta Saksaan asettuneita, monikielisyyden ja juurista huolehtimisen nimeen vannovia. He vaihtavat keskenään kirjallisuutta, laativat opintomateriaalia, erilaisia oppaita suomalaiseen kulttuuriin ja osallistuvat vuosittain opetushallituksen täydennyskoulutukseen. Kaikki kuulemani luvut yllättivät minut: jos oikein ymmärsin, aktiivisia Suomi-kouluissa opettavia on tätä nykyä jopa 400

Pienen kielen säilyttäminen on sikäli hankalaa, että lapset ovat pieninä ryhminä hajallaan suuressa maailmassa. Tuloksetkin voivat olla melko näkymättömiä. Jossain päin kuitenkin lapsi tai nuori voi saada viralliseen todistukseensa merkinnän osallistumisesta ”suomen kerhoon” tai osoituksen kielitaidostaankin.  Sillä on merkitystä, jos edessä on paluu Suomeen. Monet ovat ulkomailla saamansa tuen turvin voineet suorittaa äidinkielen ylioppilaskokeen.

Näin naisten päivän kallistuessa iltaan pakkaa teksti muuttumaan imeläksi, kun ajattelen noita reippaita suomalaisnaisia maailmalla, tekemässä pienimuotoista mutta arvokasta kielipolitiikkaa diasporassa.