Kun maat on myyty, kieli on enää pelkkää kosmetiikkaa – vai onko sitäkään

Luin joululomalla Seppo Konttisen pamfletin ”Kansallisomaisuuden ryöstö”.  Se on kertomus kansallisvaltion aikanaan rakentamien ja omistamien yhtiöiden viemisestä pörssiin ja jättämisestä kansainvälisen keinottelun käpäliin. Jos Konttiseen on uskominen, pelin joka käänteessä valtio on hävinnyt ja kansallinen turvattomuus lisääntynyt. Kohta ei ole yhtään entistä valtionyhtiötä, jossa valtiolla olisi osake-enemmistö.

Joulun aikaan, kun ulkoiset tapahtumat ovat ihanan vähissä, joutaa näkemään visioita, painajaismaisiakin.  Omassa visiossani näin isänmaamme tuuliajolla. Sen ulkopolitiikka ja lainsäädäntö oli suurelta osin luovutettu EU:n huomaan, sen yritykset olivat päässeet mukaan osaksi ylikansallista ailahtelua.  Valtiovalta saneerasi julkista sektoria kohden tuottavuutta ja ahdisteli yliopistolaitosta kansainvälisesti kilpailukykyiseksi.

Tässä visiossa suomen kielestä kiinni pitäminen näytti, tai nykykielellä: näyttäytyi tarpeettomana kulueränä.  Vuorineuvos Jaakko Ihamuotila on tämän pohjalta jo kiteyttänyt seuraavan ehdotuksen: 

– Meillä ei ole esimerkiksi riittävästi englanninkielisiä kouluja. Suomi voisi olla se maa, joka todella aikoo kansainvälistyä. Me voisimme olla ensimmäinen pieni maa, joka ottaisi myös englannin viralliseksi kieleksi. – Tätä tosin en ole uskaltanut vielä poliitikoille ehdottaa. (TEK – tekniikan akateemiset 2/2004)

Avoimemmin samalla painajaismaisella linjalla oli vuoden vaihteen Savon Sanomissa Junivöösiti of Iistön Vinlandin rehtori Kalervo Väänänen.  Tuo junivöösiti on irrottautumassa sivistysyliopiston ideologiasta (ja ilmeisesti myös perustuslain asettamista velvoitteista) ja omistautuu kansainvälisten tutkijoiden kouluttamiselle. Englannin kieltä on lisättävä, kunnes vuosikymmenen kuluttua se on oleva yliopiston pääkieli. Tavoite on varmaankin sama kuin Suomen Akatemian pääjohtajan Reijo Vihkon aikanaan julistama: Nobelin palkinto (Kuopioon).

Hybrikselle rakentunut finanssikupla puhkesi viime vuonna. Milloin puhkeaa kritiikittömän kansainvälistymisen kupla?

Tähän pitäisi kai piirtää kansakoulun aineista tuttu lopetus: ”ja sitten onneksi heräsin”.