Kodin sanasto

Tilanteesta päättelin, mistä oli kyse. Meillä taas leikkitovereitani nauratti, kun sanoin, että onhan tuossa vielä vapaa laiska tai voithan  ripustaa takkisi naulaan verkilöstäkin.

Lapsuudenkodissani sanalla ”laiska” oli omaperäinen käyttö, joka oli peräisin isäni kotoa. Käyttö on siirtynyt seuraavallekin sukupolvelle. (Lomamatkalle pakataan usein varmuuden vuoksi mukaan muutama lisälaiska.) Laiska on se, joka ei tee muuta kuin riippuu, niin hyödyllinen kuin se kodin järjestyksen kannalta onkin. 

Sanaa ”henkari” oli meillä ilmeisesti vältettävä, koska se oli ruotsalaisperäinen, ja sana ”vaateripustin” kuvaa tietysti esineen tehtävän huolellisesti, mutta on osoittelevuudessaan kyllä aika puiseva. En tiedä tuon yhdyssanan ikää; ainakin mainion pikku kirjan ”Ordbok för hemmet – Kodin sanasto” (1896) laatijat Ilmi Hallsten ja Lilli Lilius tarjosivat vielä ”klädhängarelle” vastineeksi 'naulapuuta' ja 'naulakkoa'.

Laiskuudesta luopumiseen meillä siis kasvatettiin epäsuorasti, huumorin keinoin: ei sopinut riipuskella jouten. Siisteys oli toinen  hyve, joka piti lapsiparkoihin istuttaa syvälle. Ilmeisesti puhtauteen kuului pääseminen eroon vähäisestäkin ryönästä ja pudusta. Enpä ole sen koommin noita luonnehdintoja kohdannut roskia siivotessani.

Enemmän tai vähemmän kielteisiä ihmistä luonnehtivia sanoja, joita en ole juuri lapsuuden jälkeen kuullut käytettävän, olivat esimerkiksi ”heittiö”, jolla isäni kuvasi lurjusmaisia kanssaihmisiään tai ”pruhju”, jolla hän luonnehti epäurheilijamaista hahmoa – omaansakin.

Äidilläni oli hauska tapa sanoa vähemmän eläväisiä, värittömiä ihmisiä jolsiksi, juniksi tai haljuiksi. Vieläkin pystyn näkemään noita hänen kertomustensa henkilöitä, joiden  kuvausta hän täydensi elein ja asennoin. Äitini kuoleman jälkeen en ole kenenkään kuullut turvautuvan pyöreähkön ihmisen kuvauksessa sanaan ”pönteri”. Muistikuvissani tämä olisi ollut ihminen, joka lisäksi oli turvautunut kipparaan asuun – sellaiseen, joka kinnasi vähän sieltä sun täältä.

Nyt tämän kirjoittajalla on höntti olo, kuumuudesta johtuva. Totta, oloni on höntti. Niin oli joskus äidillänikin, sillä ”hönttiä” ei hänen sanastossaan käytetty kuvaamaan ihmistä vaan sisäisiä tuntemuksia.

Kirjoitukseni opetus on, että sanat eivät ole vain sanoja. Niiden takaa aukeaa kertomuksia, moraalisia opetuksia, mielen historian kerrostumia. Kokeilkaapa kun makailette laiturilla!