Ei se matka vaan se päämäärä

Omakuva: Katariina Knuutinen.

Opiskeleminen sekä opiskelutöiden ohjaaminen ja tarkistaminen ovat välillä suoranaista suorittamista: Käydään läpi tietyt oppisisällöt ja pidetään niistä koe. Harjoitellaan tietyt asiat ja laaditaan esitelmä, essee, mielipidekirjoitus tai raportti. Rasti ruutuun ja eteenpäin!

Lukiossa varsinaiset opiskelukurssit opetetaan ylioppilaskirjoitusten ja niihin valmistavien preliminäärien suossa. Riippuu näkökulmasta, rasittavatko vai rytmittävätkö tulostavoitteet myös peruskouluarkea. Opetussuunnitelmat ovat täysiä ja moneen pitäisi lukuvuoden aikana ehtiä.

Äidinkielen ja kirjallisuuden oppiaineen yhteydessä keskustellaan, voisiko valtakunnallisia kokeita hyödyntää laajemmin peruskoulun puolella. Valtakunnalliset kokeet toisivat arviointiin yhteneväisyyttä, mutta vaarana on, että opiskelusta muodostuu pitkälti valtakunnallisiin kokeisiin valmentautumista. Silloin päämäärä määrittää yhä tarkemmin matkantekoa.

Näyttelyitä, biisejä ja juhlapuheita!

Musiikkia peruskoulussa opettava ystäväni kertoo painivansa jatkuvasti sen kanssa, mihin musiikin opetuksessa kannattaisi keskittyä: valmiiden kappaleiden soitattamiseen ja laulattamiseen niin, että niistä saa parhaimmillaan esityskelpoisia, vai muunlaiseen musiikilliseen tekemiseen. Tällaista ovat esimerkiksi äänisuunnittelu, äänimaisemien luominen tai vaikkapa jinglejen säveltäminen mainoksiin. Jälkimmäisistä ei kuitenkaan synny samalla varmuudella valmiita töitä kuin musiikkikappaleiden harjoittelusta.

Töillä nähdään usein arvoa vasta, kun ne ovat valmiita ja työskentelyn tuloksena on syntynyt jotain konkreettista. Kuvataiteen tunneilla ajatellaan tehtävän töitä, joista saa kootuksi näyttelyn; äidinkielen ja kirjallisuuden opettajien oletetaan usein tuottavan oppilaiden kanssa näytelmiä, juhlapuheita ja valmiita työhakemuksia.

Kun on pari tuntia haahuillut ilmaisutaidon ihmemaailmassa, alkaa tulla ihmeellinen kiireen tuntu vaihtaa aihetta. Kun jäsentää lauseita, määrittelee verbejä tai rakentelee esseetä, on jotenkin turvallisemmin järkevän äärellä ja jykevämmin oppiaineen ytimessä.

Kun opittu voidaan esittää, lausua, tulostaa tai mitata kokeella, tulee varmemmin olo, että tulosta on syntynyt ja päämäärään on päästy. Kun musiikin tunneilla harjoitellaan jokin biisi esitysvalmiiksi, kun äikän tunneilla kirjoitetaan kaunokirjallisuuden erittelysanastoa pursuava novellianalyysi ja kun kuvaamataidon tunneilla kootaan valmiit oppilastyöt näyttelyksi koulun pääaulaan, tuntuu, että tässähän tehdään oikeasti töitä.

CC BY 4.0

Torpparinmäen peruskoulun koululaisia lähdössä kotimatkalle. Kuva: Merja Wesander. Helsingin kaupunginmuseo.

Pakko päästä asioissa eteenpäin

Oppitunnin pituudeksi on perusopetuslaissa määritelty 60 minuuttia, josta vähintään 45 minuuttia on opetusta; käytännössä oppitunnin pituus voi olla monenkirjavasti mitä vain, esimerkiksi 45, 60, 75 tai 90 minuuttia. Mitä pidempi oppitunti on, sitä vakavampi tulostavoite sillä on. Jos käyttää 45 minuuttia lörpöttelyyn ja haahuiluun, aikaa ”tärvääntyy” vain yhden neljäkymmentäviisiminuuttisen verran; pidemmällä oppitunnilla on koko ajan takaraivossa paine, että on ”pakko päästä asioissa eteenpäin”.

Välillä 60 minuutin mittaisen oppitunnin aikana katsahtaa kelloon, kun oppituntia on kulunut 45 minuuttia. Silloin usein tuntuu, että oppitunnin luonteva anti olisi jo pulkassa. Myös oppilaiden keskittyminen ja jaksaminen alkavat herkästi huveta. Välitunti vaikuttaisi olevan kaikkien osapuolten kannalta jo oikea käänne, mutta vielä vain pitäisi jaksaa oppiainesisältöjen parissa viitisentoista minuuttia, ettei seuraavilla oppitunneilla ole karmiva kiire asioissa eteenpäin.

Oppilaan arvioinnissa tulee huomioida oppilaan työskentelyä ja jatkuvaa näyttöjen antamista osaamisesta ja yrittämisestä. Kokeiden ja muiden perinteisten yksittäisnäyttöjen painoarvoa halutaan pienentää. Tuloksilla mennään kuitenkin eteenpäin: peruskoulusta toiselle asteelle ja lukiosta seuraaviin oppilaitoksiin. Arvosanoja vertailtaessa ja keskiarvojen desimaaleja laskettaessa ei kiinnosta, millaisen matkan itse kukin oppilas tai opiskelija on opiskellessaan tehnyt; mitattavissa olevat tulokset puhuvat.

Lasten ja nuorten lukemisen lisäämiseksi on esitetty, että kouluissa pitäisi lukea enemmän kaunokirjallisuutta ilman, että lukemista mitataan millään tavoin. Kuulostaa mukavalta, mutta tällaiseen ei nykykoulussa oikein liikene aikaa. On tärkeää saada näyttöjä myös lukemisesta. Ehkäpä tässä onkin harrastamisen ja opiskelemisen ero. Opiskelutöihin kuuluvat tavoitteet ja päämääriin tähtääminen, vapaa-ajalla voi matkailla vapaammin päämääriin pyrkimättä.

Palaa otsikoihin | 0 puheenvuoroa | Keskustele