Hyvää virkakieltä 2019
Kieli maailmaa muuttamassa
Kieli luo maailmaa, ja kieltä myös muutetaan maailman muuttamiseksi.
Kieli rakentaa todellisuuttamme monin tavoin. Koska näin on, kieltä – erityisesti sen sanastoa − myös tietoisesti muutetaan maailman parantamiseksi. Tästä ehkä parhaita esimerkkejä ovat pyrkimykset kohti kieltä, joka ei loukkaa, syrji tai jätä ketään ulkopuolelle.
Kun pyritään kohti tasa-arvoisempaa maailmaa, on murrettava esimerkiksi miesvaltaista maailmankuvaa, jota osaltaan pönkittävät mies-loppuiset tehtävänimikkeet, kuten posti- ja lakimies. Onkin muistettava, että muiden kuin miesten ei tarvitse tulla kutsutuksi miehiksi. Viranomaisviestinnässä on otettava ihmisten ja perheiden moninaisuus monin tavoin huomioon. Esimerkiksi sanat isä ja äiti voidaan korvata sanalla vanhemmat, kuten Kelan esitteissä on avioliittolain muutoksen myötä tehty.
Syrjimättömyyttä tavoiteltaessa on vältettävä sanoja, joiden käyttöön liittyy vahvoja historiallisia rasitteita: globaalistuneessa maailmassa myös sanojen taakat ovat yhteisiä. On myös muistettava, että harva meistä haluaa tulla huomatuksi korostuneesti yhden ominaisuutensa kautta. Tämän vuoksi puhutaan mieluummin esimerkiksi henkilöstä, jolla on vamma, tai vammaisesta henkilöstä kuin pelkästään vammaisesta. Kun nimityksiä mietitään, on kuitenkin ennen kaikkea kuultava niitä ryhmiä, joista on puhe.
Lait tulevat oleviksi kielellä
Edellä mainitut valinnat kielessä ovat yleensä perusteltavissa laeilla. Hallintolaki vaatii viranomaiskieleltä selkeyden ja ymmärrettävyyden ohella asiallisuutta: lain perustelujen (HE 72/2002) mukaan hallinnon asiakkaisiin ei saa kohdistaa ”loukkaavia ja väheksyviä sanontoja”. Tasa-arvolaki velvoittaa edistämään sukupuolten tasa-arvoa, ja yhdenvertaisuuslaki (8. §) kieltää syrjinnän esimerkiksi kansalaisuuden tai seksuaalisen suuntautumisen perusteella.
Nämä kuten monet muutkin lait tulevat oleviksi juuri kielen ja tekstien kautta. Kielenkäytön on julkishallinnossa lisäksi myötäiltävä niitä arvoja, joita hallinnossa ja julkisissa palveluissa tavoitellaan. Tällaisia arvoja Suomessa ovat esimerkiksi avoimuus ja palveluperiaate.
Hallinto- ja asiantuntijakieli valuu arkikieleen
Maailman muuttamiseksi muutetaan usein muitakin kuin ihmisryhmiin viittaavia sanoja. Kansalaisen asemaa suhteessa viranomaiseen kuvastaa esimerkiksi anomuksen muuttuminen hakemukseksi. Samaa viestiä vähän eri näkökulmasta kantaa yleistynyt puhe asiakkaista esimerkiksi potilaiden sijaan. Sote-uudistuksen pyörteissä terveyskeskuksia alettiin nimetä hyvinvointikeskuksiksi: sanaston ohella nimistö on altis muutoksille.
Muutosten taustalla voi olla lainsäädäntö tai vaikkapa poliittinen peli, ismit ja ideologiat. Joskus kyse on siitä, että asiantuntijat pyrkivät sanojen avulla muuttamaan maailmaa oman alansa suuntausten mukaisiksi. Tutkimuksen yhteiskunnallinen vaikutus voikin tapahtua osittain juuri uusien sanojen ja käsitteiden kautta.
Tällainen tausta on esimerkiksi koululaisen ja oppilaan sijalle tulleella oppija-sanalla, jota hallinnon ylätasolta on ohjattu kouluissakin käyttämään. Sanan sanotaan kuvaavan nykyisiä oppimiskäsityksiä, ja sitä on valutettu arkeemme parinkymmenen vuoden ajan. Siksi näemme ravintoloissakin ihmisiä, joiden rinnuksessa lukee työssäoppija, ei harjoittelija.Tuoreempi esimerkki on sana ediste, jota työnohjauksen piirissä on ehdotettu korvaamaan sanaa palaute. Jos palaute on feed back, ediste olisi ikään kuin feed forward, jotakin, joka suuntaa eteenpäin.
Tarvitaanko edisteitä?
Oppijan ja edisteen tyyppisissä sanastouudistuksissa on kuitenkin riskinsä. Ne eivät motivoidu esimerkiksi lainsäädännöstä ja syrjimättömyyden tai selkeyden näkökulmasta. Päinvastoin, ne voivat tuottaa vaikeasti avautuvaa ja hankalasti ymmärrettävää kieltä, joka vieraannuttaa ihmiset hallinnosta ja sen arkisesta toiminnasta, vaikkapa koulumaailmasta.
Tieteen piirissä voidaan päätyä vaikkapa siihen, että sana apu tuo mukanaan merkityksiä avuttomuudesta, ja tämä voi vaikuttaa kielteisesti esimerkiksi palveluja tarvitsevien vammaisten henkilöiden kohteluun ja itsemääräämisoikeuden toteutumiseen. Pulassa kuitenkin ollaan, jos sosiaali- ja terveydenhuollon työssä ja toiminnassa ei voisi enää käyttää tällaista tavallista sanaa.Tavoitteeksi osallisuus
Arvovapaata kieltä ei ole olemassa, siksi vakiintunuttakin kielenkäyttöä voi ja pitää tarkastella kriittisesti. Mutta miten tunnistaa muutoksen tarve tai pysyvyyden etu? Kun luodaan ja muutetaan sanastoa, on aina punnittava muutoksen motivaatio ja vaikutus arkiseen kielenkäyttöön ja teksteihin.
Avuksi voi ottaa vaikkapa ajatuksen osallisuudesta. Yksi osallisuuden ulottuvuus on se, että ihmiset voivat kokea yhteisöllisyyttä ja saada kokemuksia siitä, että oma viiteryhmä on maailmassa edustettuna. Muutosta tarvitaan, jos vakiintunut kielenkäyttö on sellaista, että se sulkee joitakin ihmisryhmiä tahattomasti julkisen puheen tai viranomaisviestinnän ulkopuolelle. Erityisesti ihmisryhmien nimityksissä onkin syytä olla herkkänä esimerkiksi, kun nimitys kategorisoi vaikkapa sukupuolen tai etnisyyden perusteella.
Yhteiskunnalliseen osallisuuteen ja osallistumiseen vaikuttaa toisaalta myös se, millaiset mahdollisuudet on olla ”omaa elämäänsä koskevassa päätöksenteossa toimijana” (ks. thl.fi). Tämä taas edellyttää sitä, että tarjolla on ymmärrettävää tietoa päätöksenteosta sekä viranomaisten ja julkisten palvelujen toiminnasta. Läpinäkymätön asiantuntijakieli outoine sanoineen ja nimineen ei yleensä tee hallintoa ymmärrettävämmäksi: päinvastoin se vieraannuttaa ihmiset siitä.
ULLA TIILILÄ
Kirjoitus on ilmestynyt Virallisen lehden Hyvää virkakieltä -palstalla 2.4.2019.
Linkkejä ja lukemista:
thl.fi = Osallisuuden osatekijät.