Äidinkieli väestörekisterissä

Mihin rekisteritietoa äidinkielestä käytetään hallinnossa?

Yle julkaisi hiljattain verkkosivuillaan uutisen, joka oli otsikoitu seuraavasti: ”Vain joka viides saamelainen merkitsee äidinkielekseen saamen kielen – merkintä väestörekisterissä auttaisi kuitenkin turvaamaan saamenkieliset palvelut.” (Yle, 22.1.2019)

Otsikon teema – väestörekisteriin ilmoitettu äidinkieli – on mietityttänyt viime vuosina paljon niin tutkijoita kuin viranomaisia. Keskustelua on käyty lähinnä siitä, voisiko rekisteriin ilmoittaa useamman kuin yhden äidinkielen.

Äidinkieli väestörekisterissä

Tieto yksilön äidinkielestä on kerätty väestötilastoinnissamme koko sen historian ajan, vuodesta 1865. Vuonna 1990 Suomessa siirryttiin väestörekisteripohjaiseen väestölaskentaan. Tiedot väestön kielisuhteista saadaan väestörekisteristä, jossa on merkintä yksilön äidinkielestä. Äidinkieli perustuu väestörekisterissä omaan ilmoitukseen. Jokaisella on rekisteröitynä yksi äidinkieli, mutta sen voi muuttaa toiseksi koska vain, nettiaikana peräti helpostikin.

Nykyisin väestötietojärjestelmässä on myös toinen kieleen liittyvä parametri, nimittäin asiointikieli. Asiointikielen ilmoittamisen mahdollisuus liittyy vieraskielisten määrän kasvuun. Jos henkilön väestötietojärjestelmään rekisteröimä äidinkieli on muu kuin suomi tai ruotsi, hän voi ilmoittaa asiointikielekseen suomen tai ruotsin. Suomen ja ruotsin äidinkielekseen ilmoittaneilla asiointikieli on äidinkieli.

Useat äidinkielet

Kysymys siitä, voisiko väestörekisteriin ilmoittaa useamman äidinkielen, on monisyinen. Käsitteen äidinkieli määritteleminen yksiselitteisesti ja kaiken kattavaksi on työlästä, sillä äidinkieli koostuu useista käsite- ja merkityspiirteistä. Käsitemäärittelyssä voidaan käyttää useita luokituskriteereitä, jotka kumpuavat eri lähtökohdista. Äidinkielelle voikin muodostua eri käyttöyhteyksissään erilaisia tulkintoja sen mukaan, mistä näkökulmasta asiaa tarkastellaan ja mitä käsitesisällön puolta painotetaan.

Ensinnäkin henkilön äidinkieli voidaan samastaa ensikieleen. Tällöin äidinkieli on kieli, jonka puhuja on oppinut ensimmäiseksi. Yksikielisessä ympäristössä varttuneelle tämä on yleensä luonteva ja riittävä kriteeri. Toisekseen puhutaan sosiaalisesti peritystä äidinkielestä. Sillä tarkoitetaan lapsen vanhempien tai muiden hoivaajien puhumaa kieli, jota lapsi kuulee ja alkaa käyttää jo varhain. Se voi olla ensikieli mutta ei välttämättä aina. Varsinkaan monikielisessä tai vaihtuvassa ympäristössä kasvaneen lapsen ensikieli ja sosiaalisesti periytyvä äidinkieli eivät ilman muuta tarkoita samaa.

Kolmanneksi kielenkäyttäjän äidinkieli voi määrittyä myös osaamisen perusteella. Äidinkieleksi hahmottuu tällöin kieli, jonka kielenpuhuja hallitsee (omasta mielestään) parhaiten. Neljänneksi äidinkielen määrittelykriteerinä voi toimia myös käytön määrä: äidinkieli on kieli, jota yksilö käyttää eniten. Viidenneksi määräytymisperusteena voi pitää kielenkäyttäjän sosiaalistumista kieleen tai kielenkäyttäjäyhteisöön. Äidinkieli on se kieli, johon kielenkäyttäjä samastuu eli identifioituu (luontevimmin) ja jonka muodostamaan yhteisöön hän tuntee kuuluvansa.

Edellä kuvattujen piirteiden valossa on selvää, että äidinkieli voi määrittyä kitkattomasti, mutta on myös puhujia, joiden äidinkieli ei hahmotu helposti. Jos äidinkieltä on vaikea määrittää tai tarjokkaiksi on useampia vaihtoehtoja, syynä on tavallisesti se, että henkilö käyttää ja osaa monia kieliä, jotka hän voi mieltää äidinkielekseen edellä mainittujen eri kriteerien perusteella.

Väestötiedettä vai palveluja varten?

Maan väestön kielellinen jakauma ja kielisuhteet ovat kiintoisaa tietoa väestötieteessä eli demografiassa. Tahdomme tietää, mitä kieliä maassa puhutaan ja mitkä ovat niiden keskinäiset yleisyyssuhteet. Miten kielenpuhujat jakaantuvat maantieteellisesti eri osiin maata ja mikä on jakauma kaupungeissa ja maaseudulla? Väestörakenteen muutokset ja maahanmuutto heiluttavat kaiken aikaa myös kielisuhteita.

Henkilön väestörekisteriin ilmoittama äidinkieli ei ole kuitenkaan ”pelkkä tilastoyksikkö”, sillä sitä käytetään laajasti myös viranomaistoiminnan järjestämiseksi. Tässä ei ole sinänsä mitään uutta ja ihmeellistä. Suomen ja ruotsin puhujien jakaumaa on käytetty jo 1930-luvulta lähtien määrittämään esimerkiksi sitä, onko kunta yksi- vai kaksikielinen. Tämän väestötiedon nojalla määräytyvät kunnan palvelut.

Väestötietojärjestelmän äidinkieli-tietoa käytetään kuitenkin kovin monenlaisiin tarkoituksiin. Käyttötarkoitukset ovat moninaistuneet 1990-luvulta lähtien, oikeastaan yhtä jalkaa vieraskielisten määrän kasvun kanssa. Esimerkiksi maahanmuuttajaoppilas voi osallistua perusopetuksessa tarjottavaan S2-opetukseen (’suomi toisena kielenä’), vaikka hänen väestötietojärjestelmään merkitty äidinkielensä on suomi. Kunnan asukasperusteinen valtionavun osuus sitä vastoin tulee väestötietojärjestelmään merkityn äidinkielen perusteella. Se on korotettu vain niille oppilaille, joiden äidinkieli on väestörekisterissä muu kuin suomi, ruotsi tai saame.

Entäs sitten?

Väestötieteen tarkoituksena kuvata maan kielisuhteet objektiivisesti. Vaikuttaa siltä, että nyt käytössä oleva ilmoittamistapa, jossa henkilö ilmoittaa väestötietojärjestelmään äidinkielen, on ongelmallinen. Ongelmia voi syntyä äidinkielen määrittelykysymyksistä. Toisaalta tietoa henkilön äidinkielestä käytetään julkisten palvelujen järjestämiseksi, joissa keskeistä ovat sekä yksilön oikeudet että viranomaisen velvollisuudet. Kyseessä on viranomaistoiminnan näkökulmasta paitsi järjestämisvelvollisuus myös raha.

Väestörekisterin yhden kielen taktiikka ei mitä ilmeisimmin aina toimi. Ennen kuin väestörekisterin äidinkielimoduulin sisältöihin kajotaan, pitäisi selvittää perusteellisesti, mihin äidinkielen ilmoittamisesta syntyvää rekisteritietoa käytetään hallinnossa. Se voisi avata monta näkökulmaa myös varsinaisen asian ratkaisemiseksi.

MATTI RÄSÄNEN

Kirjoitus on ilmestynyt Virallisen lehden Hyvää virkakieltä -palstalla 5.2.2019.

Palaa otsikoihin