Sitä saa mitä tilaa – opetuksessakin

Sensorin vastaus on tylsä: samaan tapaan kuin viime vuonna.  Toimittajan jatkokysymys kuuluu yleensä yhtä ennustetusti: millaista on suomen kieli kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Sensori vastaa, että samanlaista kuin nykyäänkin, sanastossa on joitakin muutoksia.

Ymmärtäisimme kohtalaisen hyvin Mikael Agricolan kieltä, jos sattuisimme vierekkäin baaritiskillä. Tämä Agricola vaikutti  1500-luvulla, muistutan. Hänen kirjoitustensa lukeminen on vähän vaikeampaa, mutta se taas johtuu kirjoitusjärjestelmästä, ei kielestä. Kieli ei muutu vuodessa eikä kahdessakymmenessä vuodessa juuri miksikään.

Olisi sensorilla oikeatakin asiaa kerrottavanaan. Suomen lukiolaisten taito kirjoittaa kirjakieltä on huonontunut 1990-luvun puolivälistä alkaen. Äidinkielen kokeessa oli kiusallisen paljon ns. absoluuttisen arvostelun piirteitä, joten taitojen heikkeneminen näkyi arvosanoissa. Vuoden 2007 uudistus teki arvostelusta suhteellisempaa ja poisti tämän harmin. Nyt arvosanojen jakaumat pysyvät haluttuina maailman – tai ylioppilastutkintolautakunnan – loppuun saakka täysin riippumatta kokelaiden taidoista.

Äidinkielen arvosanoissa nähty aleneva suuntaus ei kerro koko totuutta. Monissa opinnäytteissä ja artikkeleissa on osoitettu, että 1970-lukuun verrattuna sensorit sietävät kaikissa arvosanaluokissa enemmän virheitä. Niin mukautuu sensorikin: se, mikä on tavallista, ei ole raskauttavaa, vaikka se tavallinen olisi virhe. Tästä seuraa, että de facto kirjakielen kirjoittamisen taito on Suomen lukioissa  heikentynyt enemmän kuin ylioppilastutkintolautakunnan tilastot osoittavat. Kolmannes kokelaista on kahdestatoista kouluvuodestaan huolimatta ”ilmeisen tottumaton kirjalliseen ilmaisuun ja hallitsee kirjakielen normit vain osittain”.

Reilut kymmenen vuotta jatkunut kirjakielen kirjoittamisen taidon  heikkenemisestä ei saa repäisevää uutista. ”Hidas” muutos ei ole uutinen. Mutta kyllä tästä uutisenkin saisi: opetuksen vähentäminen heikentää oppimista. Tämmöinen uutinen ilahduttaa varmaan ent. äidinkielen opettajaa Riitta Uosukaista, jonka opetusministerikaudella äidinkielen pakollista opetusta vähennettiin kaksikymmentäviisi prosenttia. Noinkin voi siis kirjoituttaa uusia hämmästyttäviä sivuja Suomen kulttuurihistoriaan.