8.1.

Aristoteles oli sitä mieltä että maailmassa olevien asioiden jäljittely on lapsuudesta saakka ihmiselle ominaista, ja että ihmisen erottaa eläimestä hänen vahvempi jäljittelyn kykynsä ja tarpeensa. Voihan olla niinkin. Mutta kun olen seurannut kohta kaksivuotiasta tytärtäni, minusta on alkanut näyttää siltä, että myös jäljittelemättä oleminen on lapsuudesta saakka ihmiselle ominaista.

Totta kai lapsi jäljittelee, ja sillä on paljon kehittyneempi kyky napata ympäristön ääniä omaan käyttöönsä kuin esimerkiksi koiralla. Mutta vähintään yhtä kehittynyt lapsella on toinen ihmiselle ominainen kyky: lapsi tekee koko ajan asioita, jotka eivät jäljittele mitään, eivät edes muistuta mitään. Lapsi voi päästää suustaan täysin odottamattomia ja ennen kuulumattomia äänen purskahduksia, usein iloon liittyviä äänteellisiä ryöppyjä, joilla ei ole esikuvaa missään ja jotka eivät siis tuo esiin mitään jo valmiiksi maailmassa olevaa.

Kun tyttäreni yhtäkkiä tärähtää riemastuksesta ja sanoo tsip, mitä hän ei ole ennen sanonut, ja tärähtää tavalla jolla hän ei ole ennen tärähtänyt (ja minä en usko että hän on noita asioita mistään oppinut, missään nähnyt tai kuullut), niin silloin hän toteuttaa ihmiselle ominaista matkimatta olemisen taitoa.

Millainen olisikaan kieli, millaista olisikaan kirjallisuus, jos niihin liittyviä käsityksiämme ei ohjaisi jäljittelyn vaatimus. Miten me puhuisimme ja kirjoittaisimme, jos meille olisi alusta alkaen opetettu, että ihmiselle on ominaista se, että hän osaa olla matkimatta, ja että sitä taitoa saa sitten vapaasti käyttää kun puhuu ja kirjoittaa? Jos minä olisin sen opin sisäistänyt enkä vain haikailisi sen perään, en varmaankaan kirjoittaisi tällaisia lauseita. Kirjoittaisin jotain ihan muuta.

Tyttäreni riemuntärähdykset ovat saaneet minut ajattelemaan, että jäljittely liittyy kaipuuseen ja suruun, mutta ei-jäljittely iloon. Ilo tuottaa yhtäkkisiä uusia sanoja, jotka eivät ole velkaa millekään. Se joka jäljittelee ei sen sijaan voi olla koskaan varma siitä, että jäljittelee oikein, että jäljittelee oikeita asioita, ja jäljittelyn esikuva, mennyt aika, muistot, todellisuus, elämä, uhkaa kadota kaiken jäljittelyn alle jättäen jälkeensä vain tunteen menetyksestä. Eikö olisi parempi oppia ja opettaa iloa, josta purskahtelee ennen kuulumattomia sanoja?