Monikerroksinen kieli

Aivan! Ja koko elämämme on kielessä läsnä myös siinä mielessä, että tulkitsemme toisten puheet ja sanomiset juuri oman omintaikeisen elämänkokomuksemme perusteella. (Siis pohjimmiltaan varmaan ihan toisin kuin puhuja itse oli tarkoittanut...)

Hupaisaa muuten, että olen itse syntynyt ja kasvanut Päijät-Hämeessä, enkä ollut tähän mennessä ikinä kuullut laatusanaa 'konu' (tai mikä sen perusmuoto onkin). Muuten kyllä panin merkille, että tuolloisessa ympäristössäni käytettiin mitä kummallisimpia ilmauksia ja joskus suorastaan kielitajun vastaista kieltä: mentiin "kaheksaan" kouluun tai saatiin nukke "syntymäpäivälahjaa". En luonnollisestikaan ryhtynyt noihin 'konuuksiin', hehe. Tai no, sanoin kyllä linja-autoa linkuksi.

Kielestä voi tietysti filosofoida paljonkin, mutta onko pakko aina syleillä maailmoja ja ampua yli? Jos nyt vähän miettisi lausetta ”Koko elämämme on kielessämme läsnä”, niin pitäisi huomata sen suhteettomuus. Ei minun kielestäni kyllä kukaan huomaa, että kävin kymmenvuotiaana omenavarkaissa tai että olen likinäköinen.

Oikeasti kai kyse on vain siitä, että jotkut uskovat voivansa päätellä ihmisistä joitakin asioita kuuntelemalla heidän kieltään.

Jos joku sanoisi muuten yleiskielisen puheensa keskellä ”punaanen”, en kyllä ensimmäiseksi rupeaisi miettimään, miltä kulmilta hän on. Sen sijaan kysyisin ainakin mielessäni, miksi hän noin sanoi – pelleillääkseenkö? Mutta miksi? Ehkä se olisi aito murrepiirre, mutta se ei ole kovin kiinnostavaa. Ja ihmisethän kyllä käyttävät heille vieraita murteellisuuksia milloin mistäkin syystä, kuten Nunnuka-nunnuka-tarkoituksessa.

”Vaikutteista siivottua kielimuotoa ei siis ole” on paljon suurempi truismi kuin miltä se näyttää. Kieli on aina muilta ihmisiltä opittu, ja siinä jo tulee vaikutteita. Mihin tällaisen itsestäänselvyyden sanomisella oikein tähdätään? Tuntuu kuin haluttaisiin argumentoida jotain käsitystä vastaan, mutta mitä?

Elämänkokemus ja -katsomus sekä kielitietoisuus vaikuttavat tämänkin blogin vastaanottamiseen.

juu murteet eivät kiinnosta edes kaikkia kielitieteilijöitä. Mielestäni on naurunalaista tehdä murteista akateeminen kurssi (johon minunkin on pakko osallistua jos haluan edes kandiksi)!

Vaikka oli se hauska kollega, joka ei millään saanu sitä dambereen sointua pois. Vaikka muutti Helsinkiin valtion virkamieheksi. Hänen mielestä siinä ei ollut mitään hauskaa.

suurin osa meistä puhuu idiolektejä ja siihen kai tässä viitataan?

Opiskelijakaverinani oli aikoinaan Turusta kotoisin oleva mies. Huomasimme, että meille "kehtaaminen" tarkoitti eri asioita: hänelle uskaltamista ja minulle joensuulaisena "viitsimistä".
Työkaverinani puolestaan oli vuoden ajan hyvin laveaa Savon murretta puhuva nuori nainen. Huomasin, että itsekin aloin käyttää enemmän murretta työtoveruutemme aikana. Ehkä kielemme - kuten persoonammekin - koostuu elämän aikaisista sosiaalisista kontakteista.

Itse olen huomannut, että alan myötäillä puhekumppanin murrepiirteitä. Kasvoin Sodankylässä, mutta vanhempani olivat muualta ja eri puolilta, joten kotona puhuttiin lähinnä jonkinlaista yleiskieltä. Leikkitoverit puhuivat peräpohjalaista. Isän sukua oli paljon Etelä-Pohjanmaalla, joten sitäkin murretta tuli kuultua. Ja äidin suvun karjalaista. Turkuunkin oli siteitä.

Lähinnä kotimurteiksi muuttuivat nuo peräpohjalainen ja karjalainen, ja huomaan itsekin että sikäläisiä piirteitä ilmaantuu puheeseen heti kun vastapuoli on pohjoisesta. Kerran tajusin vasta jälkeen päin, miksi se "hoo" alkoi pujahtaa puheeseeni. Ja kymenlaaksolaisten appivanhempien kanssa tulee luontevasti siirrytyksi kohti sitä kielimuotoa, jota käytin mummoni (siis äidin äiti) kanssa.

Sen sijaan saan oikein varoa, etten ala myötäillä turkulaista - kun tiedän että en sitä osaa. Ja tiedän miten ärsyttävää on kun joku etelän pölijä pannee sen hoon väärhän paikhan.