Pirkko Nuolijärvi
Kuka määrää kielenkäytöstä?
Kotus ei määrää kielenkäytöstä mutta voi suositella.
Kotuksen
työntekijät, erityisesti kielenhuoltajat mutta myös muut, saavat usein vastata
kysymykseen, saako käyttää tätä tai tuota sanaa. Yleensä vastaus sisältää
kysyjän kanssa keskustelua siitä, mikä on tilanne tai tekstilaji, johon kysyjä
viittaa. Yksiselitteisiä vastauksia sanaston käytöstä voi antaa vain harvoin.
Kotus
ei siis määrää kielenkäytöstä eikä anna lupia siihen tai tähän käyttöön, vaan
voi enintään suositella. Silloin kun on kysymys esimerkiksi muotisanoista tai
muuten usein toistuvista sanoista, voi suositella kielen rikastamista ja
tavanomaisten muoti-ilmausten välttämistä. Samoin voi suositella, että
kirjoitettaisiin niin, että ei loukata eri ryhmiä. Erityinen vastuu tästä on
journalisteilla, joiden tekstejä kohtaamme päivittäin.
Kielenkäyttöön
pätee sama kuin muuhunkin elämään: että oltaisiin ihmisiksi toistemme kanssa.
Kotus ei ole kirjoittajien moraalinvartija eikä pysty estämään halventavaa
kirjoittamista, mutta myös kielentutkijan velvollisuus on tuoda esille, että
kirjoittaja saa paremmin esille omat ajatuksensa, jos käyttää asiallista kieltä
ja perustelee kantansa syyttelemättä niitä, joilla mahdollisesti on erilaisia
näkemyksiä. Siksi yksittäisillä sanoillakin on joskus tärkeä rooli.
Muuan
pieni poika, jonka kanssa kerran keskustelin kirosanoista, totesi keskustelun
päätteeksi: ”Saa sanoa, mutta ei kannata.” Tämä periaate sopii hyvin
kirjoittavien aikuistenkin elämään.
Palaa otsikoihin | 3 puheenvuoroa
Poliittisen korrektisuuden vaatijoita eli toisinpuhuvien ja -ajattelevien suun tukkijoita on Suomessa ihan tarpeeksi. Kotuksen ei tarvitsisi mennä siihen laumaan räksyttämään, ei varsinkaan kieli- tai muun tieteen arvovaltaan vedoten, kun kyse ei kuitenkaan ole tieteestä, vaan arvoista, asenteista ja mielipiteistä.
Ja miten muoti-ilmausten teilaaminen olisi kielen rikastamista? Juuri muodit, jotka tulevat ja menevät, ovat kielen rikastumisen nopeimpia keinoja. Päiväperhosista jotkin jäävät elämään. Niitä ei kannata tappaa, ja muita ei tarvitse tappaa.
Höttöinen ja mössöinen kieli on tietysti epäselvää, oli siinä muotisanoja tai vanhempia fraaseja. Mutta se kuuluu tyylin, ei niinkään tieteen alaan. Ja siinä suhteessa jokaisen ihmisen ja organisaation kannattaisi aloittaa omasta kielenkäytöstään.
Siitä huolimatta uskaltaudun, juuri em. syystä nimimerkin suojassa, tekemään uuden keskustelunavauksen.
Biisi-sana on kärsinyt pahemmanlaatuisen inflaation. Tein internetissä haun. Suomalaisviestinten, keskustelupalstojen ja muiden sivustojan perusteella biisi on korvannut entiset asialliset samaa merkitsevät sanat. Niinpä sana piisi tuottaa noin 138 000 hakutulosta. Se tarkoittaa sivistyssanakirjan mukaan slangissa: musiikkikappale, tulisija. Sen sijaan haku biisi tuottaa noin 446 000 tulosta. Ja tämä muoto on tiettävästi esiintynyt jo 1960-luvulta asti.
Kun tuo lapsenomainen slangi-ilmaisu näyttää vakiintuneen lehdiston klassisenkin musiikin toimittajien näppäilyyn, kysyn, onko kyseessä arkuus poiketa nuorison muoti-ilmaisuista? Taitaa olla erittäin arkaluontoinen asia. Vielä 50-luvulla näihin tyyliasioihinkin uskallettiin ottaa arvottavaa kantaa.
Silti Kotus huomauttelee tuon tuostakin siellä täällä, että kielenkäyttäjällä on aina oikeus käyttää valitsemaansa ilmausta.
Onkohan Kotuksella valtuuksia ohittaa työlainsäädäntöön pohjautuva direktio-oikeus? Kyllä työnantaja saa määrätä, miten organisaation henkilökunta kirjoittaa työssään - vaikka toimenhaltija tai virkamies haluaisi kielenkäyttäjänä valita Kotuksen suositteleman muodon tai oman suosikkinsa suositelluista ilmauksista.