Lasse Koskela
Juurikin
Erään taidenäyttelyn seinäesitteessä mahdollista asiakasta informoitiin tällä tavalla: ”Jan-Erik Andersson on taidekentän moniottelija. Taidelajit, jotka Anderssoniin usein liitetään ovat juurikin kuvanveisto, media- ja performanssitaide sekä ympäristötaide.”
Kaksivirkkeiseen taidepuheeseen on osattu tehdä pysäyttävä ja veret seisauttava muotoilu.
Ensin kiinnittää huomiota moniottelija. Taiteen tekeminen – kenttä on kyllä aivan tuttu Pierre Bourdieun teorioista – on siis ottelua, ja taiteilija on ottelija. Ottelija viittaa yksilölajeihin, semmoisiin kuin nyrkkeily, judo, karate ja viisiottelu. Joukkuepelaajaa ei usein sanota ottelijaksi.
Anderssoniin liitetään usein taidelajeja. Andersson tekee jotakin, ja joku liittää häneen taidelajeja. No, vaikka niinkin. Tony Halme oli moniottelija, ja häneenkin sopii liittää monia taidelajeja – vaikka hän ei taitelija ollutkaan.
Monimerkityksisyyden huikaisevansinisille huipuille esittelyteksti pääsee juurikin-sanan käytössä: ”Taidelajit, jotka Anderssoniin usein liitetään ovat juurikin kuvanveisto, media- ja performanssitaide sekä ympäristötaide.”
Juurikin? Juuri on tietysti ensinnäkin muinaisen agraariyhteisön tuntema konkreettinen juuri. Kasveilla on juuret. Juuri-sanaa käytetään myös merkityksessä ’äsken’, ’vastikään’, ’vain vähän aikaa sitten’.
Entä juurikin? Sillä on merkitys ’myös äsken’ (mutta jo aikaisemminkin) Päättelemme tästä, että Anderssoniin on myös äskettäin (hiljattain) liitetty luetellut taiteenlajit (sic! miel. genetiivialkuisena) ja niin on tehty aikaisemminkin.
Mahtoiko kirjoittajan tarkoituksena olla sanoa, että Andersson on työskennellyt juuri (nimenomaan) näillä taiteen aloilla? Hän lienee siis tehnyt veistoksia, mediataidetta, performansseja ja ympäristötaidetta. Andersson on siis monipuolinen taiteilija.
Kirjoittajan käyttämä ilmaisutapa viittaa myös tietynlaiseen varauksellisuuteen. Tuntuu siltä, että hän on hiukan epävarma Anderssonin taiteilijuudesta. Hän ei sano suoraan, että Andersson on kuvanveistäjä, mediataiteilija, performanssitaiteilija ja ympäristötaiteilija. Hän välttää suoraa nimeämistä ja kertoo vain, että nämä taiteenlajit ”usein liitetään” (huomaa passiivi – emme tiedä kuka on liittänyt) Anderssoniin – perustellusti tai ei.
Väkevää on taide, kun jo taiteilijan esittely aiheuttaa elämyksen.
Palaa otsikoihin | 19 puheenvuoroa
Minä en juurikaan käytä kumpaakaan enkä ala käyttämäänkään. (Huom. oikea muoto on "alkaa käyttää", mutta sillä leimautuu nykyään nipoksi.)
Sitä myöten sanan oppivat aseman nuoret ja herkkäkorvaiset kuulijat ja kas, nyt se on kaikkialla.
Näin juurikin on tainnut tässä käydä. Ja kuitenkaan emme tiedä, mistä kenkä puristaa. Otsikon perusteella arvelin, että kohteena on sana "juurikin", jonka pientä viatonta kin-liitettä mäiskivät usein kielipoliisin kovalla pampulla sekä viralliset että itsensänimittäneet kielenhuoltajat. Ks. esimerkiksi Kielikellon 2/2011 juttua aiheesta ja nettikeskusteluja http://murobbs.plaza.fi/yleista-keskustelua/469549-juurikin.html ja https://groups.google.com/forum/?fromgroups=#!msg/sfnet.keskustelu.kieli/kNgSKQgoSto/uk1EIMI3XS0J
Mutta tässä saattaakin hiertää sanan "juuri" merkitys. Merkityshän ei kin-liitteestä juurikaan (hic!) muutu, mutta muuten merkitys vaihtelee.
Vaikuttaa siltä, että seinäesitteessä oli käytetty juurikin-sanaa lähinnä nimittäin-sanan tilalla. Muitakin tulkintoja voi esittää, mutta yleensä tulkinnoissa on hyvä noudattaa tolkullisuusperiaatetta: jos virke voidaan tulkita usealla tavalla ja niistä vain yksi antaa virkkeelle jotenkin tolkullisen sisällön, sitä on pidettävä todennäköisimpänä.
Se, että "juurikin" tai "juuri" tarkoittaa samaa kuin "nimittäin", ei ole ihan niin omituista kuin voisi luulla. Kun sanan "juuri" yksi merkitys on 'tarkalleen, täsmälleen' (esimerkiksi "juuri oikein", "juuri niin"), niin tästä kai voidaan jotenkin päätyä käyttämään sitä myös merkityksessä 'tarkemmin sanoen'.
Muuten olen sitä mieltä, että sitaatin yhteydessä pitäisi mainita kirjoittaja ja yksilöidä lähde. Lakikin sitä muuten vaatii. Nyt ei kukaan voi tarkistaa, oliko virke kopioitu pilkkuvirhettä myöten oikein, mikä oli konteksti, kuka oli kirjoittaja - asioita, jotka voisivat auttaa hahmottamaan tapauksen syitä ja merkitystä.
Paikkansapitävät – teoksia Matti Koivurinnan säätiön taidekokoelmasta (5.10.2012 - 28.4.2013) taiteilija Jan-Erik Andersonin teoksen esittelystä. Tekstin kirjoittaja lienee näyttelyn kuraattori, hänen nimeään ei esittelystä eikä sivuilta löydy. Asia varmaan selviäisi ottamalla yhteyttä museoon.
Joten kyllä on ihan siteeraajan velvollisuus selvittää tekijä – itse asiassa jo ennen siteeraamista. Ja myös yksilöidä lähde; yksilöinnissä ei voi käyttää sanaa ”eräs”. Ei siinä voi jättää asiaa sen varaan, että jokainen voi itse kilauttaa jonnekin. Siis jos halutaan lain oikealla puolella pysyä. Oltiin jonkun mielestä pakinatyylissä tai ei.
Joku voi sanoa, että tämän noudattaminen vähentäisi sitaattien heittelyä. Joku olisi siinä ihan oikeassa, ja sellainen vaikutus olisi ihan hyvä.
Joku muu voi sanoa, että lyhyt sitaatti ei ylitä teoskynnystä, mutta se olisi aika kyseenalaista. Ja tähän on vanha nyrkkisääntö: if it's worth copying, it's copyrighted.
Kyseessä oli kielellisen ilmiön tarkastelu. Sen korpukseksi otin kaksi virkettä turkulaisen gallerian seinäesitteestä.
Sen jälkeen pohdin mm. juurikin-sanan käyttöä. En siis ollut kivittämässä tekstin kirjoittajaa. Ei ole väliä sillä, kuka tekstin tuotti. Kyse oli ilmiön puntaroinnista, satunnaisen esimerkin osaan päätyneen tekstin tekijällä ei ole mitään väliä. Syytöin on hän siihen, että kielenkäytössä on yleistynyt sanotunlainen juurikin-sanan käyttö.
Eiks kaikki vois puhua yhtä hianosti ku mää ja sää?
Mikä ei tietenkään mitään todista.
Kysehän on oikeasti siitä, että ihmiset ovat jossain vaiheessa sekoittaneet keskenään ilmaukset "niin onkin" ja "juuri niin" halutessaan vahvistaa edellisen puhujan väitteen, ja ovatkin lausahtaneet, että juurikin. Nyt juurikin on juurikin muuttumassa joka paikan interjektioksi. Vähän niin kuin englannin indeed.
Tuossa tarvittaisiiin se pakinoitsija Jukka Ukkolan jossakin kohtaama kielentarkistin, joka totesi "Lauseessa ei ole päätä eikä häntää. Haluatko lisätä siihen pään tai hännän?" Valitettavasti tällaista versiota ei ole markkinoilla.
Aloin tuossa pohtia miksi tuo -kin adverbin juuri häntänä on virheellinen. Sanakirjaakin tuijoteltuani totesin, että eihän ongelma ole tuossa liitepartikkelissa, vaan siinä että itse sana on liukunut outoon käyttöön. KIelitoimiston sanakirja (paperiversio 2006) antaa merkitykset 1) äsken 2) vaivoin 3) [ei] paljon(kaan).
Noita kun yrittää tuohon äskeiseen lauseeseen sovittaa niin eipä löydy päätä eikä häntää senkään vertaa. Eipä edes anglistisesti riimiä tai järkeä.
"Ei juurikaan -ilmaus näyttää kuitenkin vakiintuneen kieleen jo siinä määrin, että sen myöntömuotoiseksi pariksi on kehittynyt kin-liitteinen juurikin - - Juurikaan- ja juurikin-muodot osoittavat, miten kielessä syntynyt uudennos sysää liikkeelle seuraavan uudennoksen.
- -niitä (varsinkaan muotoa juurikin) ei pidetä yleiskieleen kuuluvina."
Ketkä eivät pidä? Kansa ainakin pitää. 1,5 miljoonaa web-sivua ei voi olla väärässä (http://www.google.com/search?q=juurikin).
Jos suomen kielen professori kirjoittaa kielenhuollon tiedotuslehdessä kielenkäyttöön liittyvästä ilmiöstä ja toteaa, että sitä ”ei pidetä yleiskieleen kuuluvana”, ei kyseessä ole passiivin taakse piiloutuva kielenohjailuyritys, kuten nimimerkki ”Vox populi” sanoo. Kyllä tekstiyhteys kertoo, ketkä eivät pidä.
Jos tosiasiallinen subjekti on tässä yksiselitteinen, miksi et kerro sitä, ja miksi professori ei käyttänyt yksinkertaista lausetta, joka sanoisi sen? Jos vastaus on "kielenhuoltajat", niin on kysyttävä, ai ketkä. Kyllä sen, joka kielenhuoltajana tuomitsee sanoja, pitää osata käyttää 1. persoonaa.