Lasse Koskela
Rukouksen viisaudesta
Pappi pyyteli Jumalalta jotenkin siihen malliin, että ”Anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet”. Onko tuo nyt viisas rinnastus? Eikö kannattaisi pyytää ihan suoraan, että anna meille meidän syntimme anteeksi, siis koko roska, ottamatta pyyntöön rinnastusta ”niin kuin mekin annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet”?
Yleisen elämänkokemuksen perusteella näyttää siltä, että me yleensä annamme melko nihkeästi anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Jos siis Jumala antaa meille anteeksi syntejämme saman kaavan mukaan, niin kyä se aika heikoo on, toi syntien anteeksi saaminen sitte. Ja Jumalahan voisi todeta, että sitä saa mitä tilaa. Ei tule syntis anteeksi, kunnes ole ittekään isommin antanu anteeksi niille jokka sua vastaan on rikkoneet.
Että revi siitä!
Olisi syytä muuttaa tota rukousta... jotenkin korostaa tota armon aspektia...
Mitähän raamatunsuomentaja Aarre Huhtala tähän sanoisi?
Palaa otsikoihin | 14 puheenvuoroa
Ja anna meille velkamme anteeksi,
niin kuin mekin annamme anteeksi
niille, jotka ovat meille velassa.
Matt. 5:12
Ja jae 14 selittää lisää:
Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi.
Tuossa rukouksessa asia on esitetty hieman oudosti, jos ei tunne (ja hyväksy) jaetta 14.
Mutta uskoville siis luvataan että saa omat syntinsä anteeksi jos (vain) sallii saman muille. Minusta se on aika paljon luvattu se.
Ei se anteeksiantamisesta helppoa tee, mutta kyllä anteeksiantaminen on keskeinen periaate Jeesuksen kristillisen elämän opeista!
Rupesin jo mielessäni käymään läpi listaa henkilöistä, joille voisin antaa anteeksi. Aika monelle voisin antaakin anteeksi, mutta sitten tuli mieleeni pari tyyppiä, joiden kohdalla äsähdin, että ei helvetissä, sille en kyllä anna anteeksi, en sitten kuuna kullan valkeana, kyllä jämpti on niin!
Että taitaa sitten minulta jäädä anteeksi saamatta jonkin verran syntejä...
(kannattaa silti yrittää kehittää sitä anteeksiantokykyään - usko Jumalan lopulliseen oikeudenmukaisuuteen auttaa, kuolevaisuudessa kun epäreiluus on suunniteltu ominaisuus eikä bugi)
Niin, juu... Aika farisealaista meininkiä... josta minä pitkävihaisena ja hyvyydellä kerskumattomana olen vapaa...
Yksinkertaisimmillaan ihmisen voisi olettaa voivan hyvin, kun on saanut jakaa eteenpäin sitä käsittämätöntä armoa, josta on saanut olla osallinen. Elämä kätkee sisälleen myös hämmästyttävän määrän turhia väärinymmärryksiä, joiden purkaminen on joskus mahdotonta. Anteeksiantaminen vailla hyvityksen vaatimusta ei ole helppoa, siksi siihen onkin hyvä ojentautua tahdolla, nöyrällä asenteella. Koska niin on joku viisaampi kehottanut. Hyvä kysymys lienee, onko ihmistä viisaampaa.
Enin osa ns. synneistä muuten syntynee pelkästä epävarmuudesta ja osattomaksi jäämisen pelosta. Ovat siis siis sikäli ymmärrettäviä, vaikka niiden seuraukset voivat joissakin tapauksisssa olla hirveitä.
Vanheneminen kyllä näköjään auttaa: pikkupojan yhtäaikainen ahneus ja epävarmuus (siis miehellä) jää vähemmälle, ja niiden myötä myös synnit, kaiketi.
Että sitä on sitten 54-vuotiaana paljon sallivampi ja avarakatseisempi, ja synnitkin yleensä (poikkeuksia on; lista saatavissa maksua vastaan) jäävät pienemmiksi...
Pikemminkin aika selevä peli.
Ja sitte mää kyä toivon että toi Jumala olis mun suhteen sitte ainaski viimmesellä tuamiolla jotenki mun kaltaseni. Saattasim päästä ehrollisella ton kiirastulen suhteen. Ehrottomasta helevetistä nyp puhumattakan.
Meinaan kun on ollu tosta helevistä kokemusta elikkä ainaskin esimakua ajottain jo täälä maam päällä.
Että sillai mää tästä asiasta aattelen. Mää olen olen ollu sille reilu kekä on ollu mulle reile reilu. Ja sitä samaa mää toivon Jumalaltaki. Oltas niinkun jotenkin tasossa. Sem mää hyväksyn kyllä. Että silimieni tasalta katton sitten Jumalaakij ja sanon että olisikko sitten itte niissä oloissa jotenkin pistänyp paremmaks. Ja jos nim miten?
Että semmosta asiaa mulla vaan. Jumalalle ja muulle mailmalle.
Tästä tulikim miäleeni sekin ainoo kerta kun Koskelan Jussi otti kantaa henkellisiin ja teolookisiin kysymyksiin. Meinaan kun pitäjään oli tulossa tulisialunem pappi nin Jussi sano jotenkin silleen että sen on liian kiree miäs; "Ei sen armonkäsityksestä tierä." No sitte tuli se Salapakari, jota sen akka verätti pihtaamalla iham mihi vaa, ja huanosti kävi Jussin. Että on se aka vaikeeta toi teolookia kyllä...