Helena Kallio
Saako puhua, puhella, jutustella?
Tässä eräänä iltana uimareissulla tajusin suorastaan liikuttuneena, miten merkittäviä vappaan olemisen tuokioita vietän (ennen ja jälkeen meditaatioksi muodostuneen läträämisen) uimahallin saunassa ventovieraiden mummujen kanssa jutustellen. Jos en sinä viikon yhtenä itsenäiselle uimahallireissulleni varattuna iltana sinne ennätäkään, jää jotakin puuttumaan: yllättäviä oivalluksia tarjoava, mihinkään erityisesti pyrkimätön, vapaan vyöhykkeen jutustelu; eräs sellainen kohta arkista viikkoa, jolloin edes minä en ajattele kaiken aikaa työasioita, suorituksia.
Sillä ei ole oikeastaan niin suurta väliä, mistä jutellaan. Minua viehättää tuo uimahallin naisten mutkaton, alaston, puhelias sosiaalisuus; kyky olla tekemisissä toisten kanssa, jakaa ajatuksia ja kokemuksia.
Usein tulen uteliaana kiinnittäneeksi huomion puhujan murteeseen. Siitä syntyy kiinnostavia pohdintoja: eräs nainen esimerkiksi arveli yllättäen kotoisen murrealueensa puhetapaan kuuluvan rasittavaa kateuden lietsomista. Viime uintireissulla yhtä ihanan puheliasta kotkalaismummua kuunnellessani muistin äkkiä lämpimästi näyttelijäkurssikaverini Juha Pikkaraisen omaperäisen intonaation ja kuinka kauniisti hän lauleli ”Kotkan poikii ilman siipii meren aallot keinuttaa…” Innostuin jopa laulelemaan sitä pukuhuoneen naisille.
Oma puheliaisuuteni askarruttaa tuon tuostakin: sitä on pitänyt oppia säätelemään. Se on ihan okei silloin kun sille on tilaus, on pyydetty puhumaan, halutaan kuulla ja onnistun pysymään asiassa. Tunnen kuitenkin merkillistä syyllisyyttä ja häpeää tilanteista, joissa katson puhuneeni tai suorastaan lörpötelleeni liikaa, turhia sanoja tai kuulijat väsyksiin, varsinkin jos se on johtunut siitä, että minua on jännittänyt ja koen puhumisen turvalliseksi pakokeinoksi.
Liekö se sitten maailmankaikkeuden ja ihmisluonnon viisasta harmoniavetoisuutta vai mitä, mutta minulla on aina ollut taipumus rakastua semmoisiin hiljaisempiin kavereihin ja eräillä heistä nähtävästi vice versa minuun. Siinä on molemmilla opittavaa toisiltaan. Konfliktitilanteissa tai keskustelussa intoutuessani se merkitsee minun osaltani verbaalitulituksesta pidättäytymisen ja odottelemisen opettelua, ettei tule puhuttua toista, toisenlaista ja hitaammin sanoja muodostavaa subjektia lyttyyn.
Siitä huolimatta, että mieluusti kyseenalaistan turhan höpöttelyni ja pyrin kehittämään tajuani siitä, milloin sanat ovat paikallaan, minua kuitenkin häiritsee se kulttuurisesti sukupuolittunut arvojärjestys, millä puhumista ja sanoisinko kielellistä koristeellisuutta tulkitaan: nainen vaietkoon seurakunnassa, niukkuus on tekstissä joku ihme arvo sinänsä ja blaa blaa blaa…
Harvoinpa kuulee naiselliseksi leimattua puhekykyä tai verbaalisuutta kehuttavan, vaikka sillä on myös uutta synnyttävä, sosiaalisia suhteita luova ja vaaliva, konflikteja ratkaiseva merkityksensä.
Koulukeskusteluissa väheksytään kerta toisensa jälkeen tyttöjen kielellistä lahjakkuutta ja sen selvittämistä, miten se itse asiassa liittyy heidän sukupuolittuneeseen kasvatukseensa, josta voisi olla pojillekin sosiaalista etua. Sen sijaan, että kielevyys nähtäisiin inhimillisenä resurssina, siitä tuleekin nähtävästi tyttöjen ja naisten harjoittamana kykynä pulma: ettei ne vaan valtais liikaa tilaa ja menestyis tässä maailmassa…
Osuuskuntaliikkeen legendaarinen puhuja Yrjö Kallinen nähdään Heikki Kujanpään esittämänä roolihenkilönä piakkoin Kokoteatteriin ohjaamassani Lipusta revitty tähti -näytelmässä. Taustamateriaaliin tutustuessani kuuntelin Ylen Elävästä arkistosta nauhoja, joilla mm. rauhanliikkeen aktiivi Hilkka Pietilä haastattelee Kallista, joka puoli lausetta haastattelijan kysymystä kuunneltuaan intoutuu jälleen vuolaana, kimaltavana virtana puhumaan, pohtimaan, ajattelemaan, tuntemaan… Kallinen itsekin toteaa muistelmissaan humoristisesti, miten hänet valittiin erinäisiin riskaabeleihin ja hankaliin tilanteisiin sovittelijaksi, koska arveltiin Yrjön puhuvan porukat pyörryksiin.
Kallista kuunnellessa minulle ei lainkaan tullut sitä oloa, että no kylläpäs puhuu paljon. Paremminkin, että onpa siinä antelias mies, ja hänellä on kiire sanoa, tavoittaa jotakin hyvää itsessään ja kuulijassa niin kauan kuin täällä ollaan.
Pääsisinkö Kallisen esimerkkiä seuraamalla vihdoin sinuiksi oman puheliaisuusdemonini kanssa?
Palaa otsikoihin | 2 puheenvuoroa
Puheliaisuusdemoni. Pah. Tuli tästä mieleen että tuo puheenpajattamisen pelkääminen (ja oman "puhetilan" ottaminen) saattaisi olla syy siihen mikseivät kieltaitoisetkaan suomalaiset pärjää englantilaisten tai ruotsalaisten kanssa vaapaamuotoisessa keskustelussa, siellä kun keskustelu menee flowlla ja ajatuksia rakennetaan sitä mukaa kun keskustelu etenee, sivuhuomiona muuten; tajunnanvirtaa kirjoittaessaan vieraalla kielillä kuvituksesta ja kielikuvista tulee aivan erilaista kuin äidinkielellä kirjoittaessaan. Toki samaa, siis sitä flow-keskustelua, käydään Suomessakin mutta tahti on huomattavasti hitaampaa, itse asiassa niin hidasta että maailmoja syntyy, mielikuvia kuolee, alienit soittaa taksin, Light ehtii tappaa puolet japanin rikollisista ja elämä ylipäätään loppuu ja minä ehdin kyllästyä odottelemaan puolivälissä keskustelua ja tästä syystä aloitan jälleen monologini joka ei ole monologi vaan normaalia puhetta. Muut vain eivät osaa ottaa tilaansa ja puhua päälleni kuten kuuluisi tehdä, kuten sukulaiseni tekevät, ja sit mä joudun hillitseen itteeni, mikä tapahtuu, siis ei se hillitseminen vaan se että puhun monologina, sillo ku keskustelutoverit on mun tuttuja. Muussa tapauksessa hillitsen itseäni ja se hillintä muuten on hankalaa, on kuin joutuisi kokoajan pitämään kumpaakin kättä selän takana epämukavssa asennossa ja koko ajan sattuu niveliin (aivoihin) ja koko ajan pitää muistaa että antaa muille tilaa. /C:stä tollanen saisitte opetella ihmisten (minun) tavoille ja puhua muitten päälle.
Nih!
(Jollet arvannut niin yo. kirjoitus on ns. tajunnanvirtaa)
Tuostapa humoristisesta tajunnanvirrasta on ainakin hupia sille joka sittenkin kieltään purren oottelee seuraavaa repliikkiä.
Keskustelun virrassa ääneen ajatteleminen on helkkarin hauskaa, mutta dialogia käydäkseen lie tilanteen niin sattuessa suotava paikkansa sillekin, joka omalla tavallaan viisaasti harkitsee ensin ja puhuu vasta sitten. Vai mihinkä on kiire?