Nimihavaintoja Taiteiden yössä

Osallistuin eilen täällä Helsingissä Taiteiden yöhön. Tosin minulla se oli pikemmin Taiteiden ilta, sillä hyppäsin kotibussiin jo yhdeksän maissa.

Vaan ennätinhän siinäkin ajassa hieman taiteita maistella. Kävin ensin yliopiston Tiedekulmassa, joka on muuten mainio paikka. (Ja 17.–21.9. siellä on teemana Kielten kaupunkimaisema, kannattaa tulla! Tämä oli pieni mainos.) Eilen paikalla oli sarjakuvataiteilijoita piirtämässä ja haastateltavina. Kivoja nimiä ovat tarinoilleen, hahmoilleen ja maailmoilleen keksineet: Nanna-kettu, Fingerpori, Mummo, Kiroileva siili... Ja jo meille niin tuttuja ja rakkaitakin.

Pääsen vähitellen asiaan... Tiedekulmassa toimii Ihana Kahvila. Ostin eilen kahvin ja piirakan Ihana Kahvilassa. Käytin edellä nimeä niin kuin sitä muun muassa Tiedekulman sivuilla käytetään. Tosin omilla Facebook-sivuillaan kahvila puhuu itsestään ”Ihanana”. Siellä kerrotaan, mitä ”Ihanassa” tapahtuu ja kuinka kesä tuli ”Ihanaan” takaisin. (Sivuhuomautus: Kalasatamassa on toinen, se ensimmäinen, Ihana Kahvila.)

Vakioasiakkaat varmasti käyvätkin ”Ihanassa” ja sopivat treffejä ”Ihanaan”. Tällainen satunnaisempi kahvittelija tarvitsee tuekseen kuitenkin kahvila-sanan, kun illalla miehelleen kertoo, missä kävi. Ja minä sanoin käyneeni ”Ihanassa Kahvilassa”.

Jatkoin taidematkaani Teatteri Avoimiin Oviin. Siellä esitettiin pätkiä syyskuussa ensi-iltaan tulevasta näytelmästä Muista minut. Oli niin innostavaa ja vaikuttavaa, että hankin jo liput. Esityksessä kaksi naista ovat elämänsä risteyskohdissa. On kolmekymppinen Helena ja viisikymppinen Anna.

Mutta nämä etunimet eivät oikein toimi näin! Jos nimet ovat nämä, olisi Anna mieluummin se kolmekymppinen ja Helena viisikymppinen. Tämä siksi, että Anna-nimi (olkoonkin, että on ylipäänsä suosituin suomenkielinen naisen ensinimi) on ollut suosionsa aallonpohjassa 1960-luvulla ja puolestaan 1980-luvulla lähtenyt uuteen nousuun. Helena taas on ensinimenä ollut selvästi yleisempi 1960-luvun alussa kuin 1980-luvulla.

Tällainen nimenvalinta voi olla tietenkin aivan tarkoituksellista. Voi olla tietoista piirtää henkilökuvia, joiden ominaisuudet eivät ole ikäisilleen tyypillisimpiä. Tosin arvelen, että nimet ovat pikemmin vain tulleet jostain, sen enempää niitä pohtimatta. Ja lisäksi tiedän, että monen mielestä tällainen nimiin takertuminen on tarpeetonta saivartelua... 

Vaan olisi hauska tietää, miten käsikirjoittaja roolihenkilöidensä nimet luo. Ja milloin etsitään neutraaleja nimiä, milloin puhuvia nimiä? Ja mietitäänkö sitä, millaisia mielikuvia keskiverto katsoja nimiin kytkee? Ne mielikuvat ovat aina myös osin subjektiivisia, vaikka suomalaisessa kulttuurissa väistämättä myös osin jaettuja.

Alkuperäinen teksti on julkaistu 24.8.2012, ja sitä on muokattu 12.11.2021.