Tulosten äärellä

Oman äidinkielen hyvä osaaminen on keskeinen opiskelutaito. Sekä lukemista että kirjoittamista oppii vain harjoittelemalla, oikotietä ei ole. Toki nykyään on saatavilla erilaisia apuvälineitä, sähköisenä ja painettuna, mutta ilman itsestä lähtevää motivaatiota parantaa suoritusta tulosta ei synny. Yksikään valmennuskurssi tai -leiri ei kanna hedelmää, ellei osallistujalla ole kykyä ottaa vastaan kritiikkiä, keskittyä ja korjata – ja taas kerran korjata. 

Opettajana olen usein kohdannut oppilaita, joiden kunnianhimo on suurempi kuin työkyky. Jos äidinkielen arvosana ei miellytä, yleensä ensin vaihdetaan opettajaa. Syytä alisuoriutumiseen ani harvoin haetaan omista työtavoista tai peräti elämäntavoista: harrastuksista (tai työpaikasta) ei luovuta edes yo-kirjoitusten tai pääsykokeiden edellä. Ei ole aikaa keskittyä ja harjoitella. ”Taidan pitää välivuoden…”

Aina on myös oppilaita, jotka menestyvät kiitettävästi kaikissa muissa aineissa kuin äidinkielessä. Muistan tapauksen, jossa tyttö itkien kyseli, miksi taas vain c. Arvostelenko häntä jotenkin liian ankarasti, saahan hän historian esseestäkin helposti e:n, miksi ei äidinkielestä? Lopulta hoksasin pyytää nähdäkseni historian vastauksen: hyvähän se oli, lähes sanasta sanaan oppikirjan (tarkistin) lauseita toistavaa, täsmällisesti muistettua tekstiä. Sellainen teksti ei osoita oman äidinkielen luovaa hallintaa.

Näyttämöäkin koulussa toki tarvitaan. Tosin sielläkään ei menesty ilman harjoittelua: vain amatööri on aina spontaanisti kiipeämässä lavalle, mutta ammattilainen ei sinne harjoittelematta mene.

Lukemisen ammattilaisena jäin miettimään afrikkalaisen opettajakollegan kysymystä lukemieni kirjojen määrästä. Voisiko niitä olla sata? Jopa enemmän? – Kyllä niitä on enemmän, paljon enemmän.

Taidan kysyä samaa tulevan vuoden abiturienteilta.