Kaija Parko
Voiko kieli tyhmistää?
Kansanvalistaja minussa saa vallan hyvin helposti. Viimeksi se röyhähti esiin kuunnellessani Yle ykkösestä Juha Kulmasen hienoa radiokolumnia firman uusista tuulista: koko kansan julkinen palvelumedia on myrskyn kourissa. Ulkoistetaan, ulkoistetaan ja taas ulkoistetaan. Ylen kouluttamille osaajille tarjotaan lopareiden jälkeen pienyrittäjän autuutta ja varmaa tavaranostajaa – Yleä. Eläköön vapaa mediakilpailu. Kansakunnan sivistystehtävästä ei välitä enää kukaan.
Kuunnellessani ihaillen selkeää ja ymmärrettävää puhetta monimutkaisesta asiasta (alkoi nimittäin koko Yle-jupakointi aueta uudella tavalla), mieleen nousi kuin itsestään yhä yleisemmäksi käynyt tapa selittää päätöksenteon taustoja. Ei voi olla demokratian ja kansanvallan eduksi, että uuden pääministerin ja TP:n (hahahaa: virkamieskieltä!) kannanottoja luonnehditaan sanomalla Halosen kadehtivan Kiviniemeä, koska tämä ehti puhumaan Suomesta rauhanrakentamisen suurmaana. Katainen varmaan kimpaantuu silloin tällöin, mutta ei se sentään riitä selittämään Supo-puheluja eikä eräänkin nuoren polven päätoimittajan esittämä loppupäätelmä oma mokakaan perin analyyttinen ole. Lontoon Nokia Worldissa Vanjoki kuulemma ihan puhkui.
Siis mikä ongelma? Eikö jokainen saa ilmaista mielipiteitään ihan miten tykkää? No saa, mutta kun julkinen media ohjaa meidät kaikki helposti samalle tielle, joka antaa ymmärtää päätöksenteon olevan pelkästään ihmisten välisiä suhteita ja mielenilmaisuja. Millaisenhan viestin sijoittaja saa puhkumisesta?
Olen taipuvainen ajattelemaan, että kyse ei ole vai kielenkäytöstä, tyylistä tai ilmaisijan kyvykkyydestä. Tuntuu, kuin suomen kielestä puuttuisi rekisteri, joka olisi riittävän konkreettinen ja samaan aikaan riittävän täsmällinen kuvaamaan esimerkiksi poliittista päätöksentekoa, taloudellista toimintaa tai vaikkapa haja-asutusalueen jätehuoltoa. Vakuutuksenottajana meni vastikään hermot – en ymmärtänyt tuo taivaallista mittaturvista ja hyötykäyttövakuutuksista, ja pankissakin marginaalit yhdessä pitkän aikavälin euriborin kanssa yhdistettyinä takaisinmaksuturvaan saivat hien pintaan. Hyppäys arkikielestä jonkin alan erikoiskieleen on liian pitkä.
Kansanvalistajana uskon, että median tulisi yhä toimia kansan palvelijana ja selittää meille kaikille tapahtumien taustoja. Vain siten ymmärrys asioista ja ilmiöistä lisääntyy. Usein julkinen mediapuhe (niin suullinen kuin kirjoitettu) muistuttaa yhä enemmän ravintolalöpinää, jossa mielipiteitä vaihdetaan viihtymistarkoituksessa. Tärkeintä on se, keiden kanssa ollaan ja mitä kenestäkin tykätään, eivät niinkään asiat. Se, joka ryhtyy ”leikkimään” asiantuntijaa, on ilonpilaaja – kaikillahan meillä on mielipide! Näppärä sanailu ja kevyet heitot ovat ”rohkeutta” myös painetussa mediassa, vaikka ikävästi kyllä luulen, että esimerkiksi STT:n tytöt ja pojat eivät osaa enää muulla tavalla kirjoittaakaan. Heidän tekstiensä kielenkäyttö paljastaa, että abstraktin ajattelun taso ei vallan korkea ole.
Ehkä se ei ole heidän vikansa. Ehkä arkinen kieli ei koskaan tavoita kuin pinnan – vaikealle tekstille voidaan siksi kai vain nauraa ja kutsua selkokielen asiantuntija sitä tulkitsemaan! Tässäkö vaihtoehdot? - ”Iso käsi” valokuvaaja A. Kakkiselle. Selviskö?
Palaa otsikoihin | 2 puheenvuoroa
Mutta onko tämä tarkoituksella tehty asemoinneiltaan näin vaikeaksi? Tekstiä on hankala lukea. Ilmeisesti syynä on kopiointi ja liittäminen toisesta ohjelmasta, jolloin rivitys menee sekaisin.
Ongelmaa varmaan kannattaisia korjata, sillä nyt asiallinen kirjoitus näyttää lähinnä Hellaakosken runolta. Huomio kiinnittyy tekstin ulkoiseen muotoon.
Siitä on aikaa, kun Hellaakosken runoja viimeksi luin, mutta minusta rinnastus tuntuu vähän epäreilulta. Runoissa rivitys on sentään harkittua, nettisivuilla yleensä sitä, mitä selainten annetaan tehdä (tai jotain pahempaa).
Teknisesti tekstistä kyllä puuttuu kappalejako: siinä ei ole kappale-elementtejä (paitsi ingressi), vain pakotettuja rivinvaihtoja. Tämä on kuitenkin enemmänkin periaatteellinen kuin käytännön virhe, joskin se kyllä voi tuntua, jos joku kuuntelee sivua puhesyntetisaattorin avulla.
Ulkoasu on kyllä aina myös viesti, vaikkakaan ei yleensä tarkoituksellinen viesti. Kotuksen blogissa harrastetaan 11 pikselin Verdanaa. Se on lukukelvotonta suurelle osalle ihmisistä, ja jos joku onnistuu suurentamaan sivun fonttia (vaikka sivujen tekniikka on pyrkinyt sen estämään), ilmenee se, että Verdana on aika rumaa isokokoisena. Kauneus on toki katsojan silmässä, mutta aika harvasta esteettisestä asiasta ihmiset olisivat enemmän yksimielisiä kuin tästä.
Itse kirjoitukseen tekee mieli kommentoida, että se sisältää turhan paljon hämäriä viittauksia. Esimerkiksi jutun loppu, joka on kolumnin tapaisessa kirjoituksessa tärkeä, on lähinnä kikkaileva arvoitus. Mikä ***** iso käsi kenelle ***** valokuvaajalle?
Eikä kielen hämäryys johdu mistään ”rekisterin” olemassaolon puutteesta. Sana ”rekisteri” on tässä kielentutkijoiden jargonia, lähinnä näennäistermi, mutta ennen muuta silkkaa tingeltangelia useimmille ihmisille. Ennen muuta viittaus rekistereihin on ongelman abstrahointia johonkin omituiseen maailmaan, jossa mikään ei enää ole kenenkään vika eivätkä asiat johdu siitä, mitä ihmiset tekevät. Ihan tavallisella suomella ilman mitään ihme rekistereitä voi sanoa asioita selvästi tai hämärästi.
Viittauksessa rekistereihin on kuitenkin ehkä sen verran perää, että kehno kielenkäyttö on monella alalla asianmukaista ammattikäytäntöä ja firman politiikka ja pätevyyden osoittamista kollegoiden silmissä. Kielenkäytön korjaamisessa ei ole kyse ensisijaisesti yksilöihin vaikuttamisesta vaan huonojen vakiintuneiden käytäntöjen ja oppien murtamisesta. Kieli on sosiaalinen ilmiö, ja yksilön mahdollisuudet poiketa työpaikan tai muun yhteisön oikeana pitämästä kielen tyylistä ovat varsin rajalliset. Ehkäpä osittain tästä syystä vanha kielenhuolto asetti ohjeeksi parhaiden kirjailijoiden kielen – aikana, jolloin kirjailijat olivat vapaampia kuin nykyisin.