Kaija Parko
Hienosti kirjoitettu, hienosti ajateltu
Vuosia sitten pääsin nuorisolehti Cosmopolitanin sitaattikoosteeseen uhottuani jossain yhteydessä hyvän kirjoittamistaidon puolesta. Muistan vaatineeni, että kansainvälistäkin uraa havittelevien ihmisten ansioluetteloissa tulisi olla maininta oman äidinkielen taidosta – erityisesti kirjoitustaidosta. Edelleen huomaan ihmetteleväni työpaikkailmoitusten qualification –luonnehdintoja: englannin kielen lisäksi hakijalla toivotaan olevan joidenkin muiden eurooppalaisten (!) kielten osaamista. Joskus toki puhutaan sujuvasta suullisesta ja kirjallisesta ilmaisusta, mutta silloin on tavallisimmin kyse ruotsin kielestä.
Suomalaisen työikäisen aikuisen kirjoittamistaidoista harvoin kuulee julkisesti puhuttavan kriittiseen sävyyn, poikkeuksena tietysti ns. hallinnon kieli; siitä puhuminen alkaa olla jo vitsi. Entäpä jos paljastuukin, että ”moniosaaja” ei osaa kirjoittaa omalla äidinkielellään edes kunnon sähköpostiviestiä? Entäpä jos lausunnot ja raportit ja pohjapaperit ovat niin sekasortoisia ja epäjohdonmukaisia, että viestistä on vaikea saada selvää? Entäpä jos osaaja ei tajua tyylien eroa? Onko väliä, jos tekstin ns. lauseissa ei ole predikaattia, lauseita yhdistetään enimmäkseen vain ja-konjunktiolla riippumatta siitä, millainen merkityssuhde lauseilla keskenään on tai jos pelkkä sivulause tuntuu ihan järkeenkäyvältä rakenteelta. Koska niin sanotaan!
Kysyin abiturienteiltani, arvostavatko he hyvää kirjoitustaitoa. He katsoivat minua hiukan hämmästyneinä ja vastasivat arvostavansa: ”Onhan se hienoa, jos osaa sanoa jotenkin hienosti”, kuului perustelu. Mitä he tarkoittivat? Mikä kysymyksessäni heitä ihmetytti? Aloin laveasti selittää omien koulukokemuksieni kautta sitä, miten kirjoitustaito oli muinoin lähes suorassa yhteydessä jatko-opintoihin, miten kirjoitustaito erotteli ihmisiä ja miten kykyä kaunokirjalliseen, hienoon ilmaisuun pidettiin vain harvojen lahjana. Kirjoittamisen taitoon minun opiskeluaikanani kytkeytyi mahdollisuus sosiaaliseen nousuun; se oli tie kirjoittamalla luodun kulttuurin jäseneksi. Se oli arvo sinänsä.
Oppilaitteni suhde kirjoittamiseen on selvästi välineellisempi ja teknisempi kuin minun ikäpolveni. He arvostavat kirjoittamista omana taitonaan siinä missä tekstinkäsittelyä tai IPodin käyttöä. Siihen ei enää liitetä arvolatauksia, vaikka syytä ehkä olisi. Kansalaisten kirjoittamistaito kukoistaa nettipalstoilla, joiden tekstit osoittavat, että viesti välittyy aika vähäiselläkin osaamisella. Tärkeintähän on osallistuminen.
Kansalaiskeskustelua toki sopiikin käydä vapaamuotoisesti, eikä kaikenmaailman blogien kirjoittajia pidä arvioida kovin ankarasti. Silti oikein innostuu, kun silmiin sattuu hienosti kirjoitettu teksti. Sellainen teksti saa yhtä aikaa ajattelemaan asioita ja nauttimaan ilmaisusta. Viimeksi näin kirjoitti Helsingin Sanomien uutisanalyytikko Teemu Luukka. Kyse oli Hazard–Halme–kansa-kolmiodraamasta. Samainen tapaus osoittaa, että hienosti voi kirjoittaa monella tavalla.
Palaa otsikoihin | 5 puheenvuoroa
http://suomenkuvalehti.fi/blogit/lindholmjari-mr/hazard-ja-halme-onko-nimittely-mediakritiikkia
Kun viilan ja höylän kanssa viimein löytävät jonkun pisteen väärän paikan saavat täyttymyksensä: olen varmasti parempi!
No, tämä ilo heille suotakoon.
Mutta on tietysti todella hienoa, että korjailet blogeja väsymättä-arvo sinänsä! Vai miten tuo ajatusviiva pitäisikään laittaa??
Oikeinkirjoitus on käyntikortti myös työelämässä. Jos kaikki työpaikat pitäisivät tärkeänä hyvää suomen kielen taitoa jo työhakemuksessa, jokainen varmasti viitsisi keskittyä enemmän äidinkielen oikeenkirjoitukseen.