Kaija Parko
Suomen kielen oppikirja vuodelta 1934
Kettusen kielioppi korostaa heimoaatetta, mutta on myös yllättävän moderni.
Kirjahyllyn uumenista käteen sattui Lauri Kettusen vuonna 1934 painettu suomen kielen oppikirja, Suomen kielioppi. Tartuin vaatimattoman näköiseen teokseen uteliaana ja hieman ennakkoluuloisena. Kaukaisilta opiskeluajoilta Kettuseen nimeen oli tarttunut jotain epämääräistä; joku opettajista lienee ollut asialla! Kettusen kuuluisin teos, Suomen murrekartasto, tuskin oli syynä vihjailuihin.
Löytämäni Suomen kieliopin nimilehdellä on omistuskirjoitus: ”Tohtori A. Rosenqvistille ystävyydellä tekijä”. Yritin kaikkitietävästä netistä selvittää, kuka herra Rosenqvist oli. Varmuutta en saanut, mutta epäilyni kohdistuvat aikalaiseen, kuuluisan Norssin suomen ja venäjän kielen opettajaan. Lauri Kettusesta Internet sen sijaan antoi runsaasti tietoa. Kuopion kaupunginkirjaston nettisivuilta löytyi lyhyt kuvaus, joka paljasti Kettusen olleen sekä tiedemies että kirjailija, joka kirjoitti salanimellä Toivo Hovi opettavaisia tarinoita. Toinen lähde taas kertoi Kettusen kirjoittaneen rakkausrunoja viron kielellä ja olleen aktiivisena vaikuttajana mukana perustamassa Tarton yliopistoa. Jenni Puolakan gradu selvitti heimoaatteen konkretisoitumista Lauri Kettusen työssä ja ajattelussa.
Mielenkiintoinen mies.
Entäpä oppikirja? Jo tekijän alkusanat kertovat tekijän näkökulman. Kyse ei tässä oppikirjassa ole vain suomen kielen kieliopin systemaattisesta kuvauksesta, vaan koko ajan mukana on heimoaate. Harjoitusten esimerkkitekstit sisältävät moraalisesti kasvattavia pikku tarinoita suomalaisista ja heidän veljeskansoistaan. Tietoa annetaan varsinkin eestiläisistä (Kettunen ei puhu virolaisista), liiviläisistä ja vepsäläisistä. Isänmaallinen paatos sopii mihin tahansa yhteyteen, esimerkiksi konditionaalin tunnistamiseen: ”Jos joku olisi ennen suurta maailmansotaa sanonut, että Suomen ja Eestin veljeskansat pääsevät pian irti Venäjästä, ei sitä olisi uskottu. Mikäpä kansa ei itsenäisyyttä toivoisi ja uhraisi vaikka mitä sen saavuttamiseksi, jos vain mahdollisuuksia vähänkin ilmenisi, mutta sellaisia mahdollisuuksia ei näyttänyt silloin olevan.” Ei objektiakaan opita ilman heimoyhteyden korostamista: ”Hän, nuori suomalainen soturi, oli rientänyt auttamaan Eestin veljeskansaa, kun sen vapautta uhkasi vaara. Elämänsä hän oli valmis antamaan, itseään hän ei säästänyt, ja usein hän oli katsonut kuolemaa silmiin tulisissa taisteluissa.”
Yllättävän
modernia on Kettusen kieliopin kontrastiivinen tarkastelutapa. Suomen ja viron kielen yhtäläisyyksiä ja
eroja tuodaan esiin kaiken aikaa – mukana luonnollisesti lounaismurteiden ja
viron kielen läheisyys. Hän itse perustelee esipuheessaan valintaa toivoen
sukukielten virittävän ”harrastuksen kielioppia kohtaan”.
Oppikirjoja
itsekin laatineena ei voi kuin ihailla teoksen perusteellisuutta ja avointa
asennemuokkausta. Oppikirjat ovat aina aikansa tuotteita. Ne välittävät arvoja
ja asenteita, joko tarkoituksellisesti tai tiedostamatta.
Lauri Kettunen epäilemättä tiesi, mitä oli tekemässä.
Palaa otsikoihin | 5 puheenvuoroa
Esipuheessa todetaan myös, että kirjalla näkyy olleen jatkuvasti menekkiä ”myös olojen mullistuttua, kai oppikirjana yliopistoissakin”. – Me opiskelimme Kettusen kirjan pohjalta viron kielen alkeita Jyväskylän yliopistossa 1960-luvun jälkipuoliskolla. Kyllähän ne menneen maailman aatteet tuntuivat opiskelijaradikalismin heräämisen vuosikymmenellä joskus aika tunkkaisilta, kun opettajanamme oli lisäksi virolainen emigrantti, joka ei luennoillaan peitellyt antipatioitaan olojen mullistumista kohtaan.
Mutta kun nyt selaan Kettusen eestin kielen oppikirjaa, mieleen nousee lähinnä nostalgisia muistikuvia. Opettajalle annettuja ohjeita silmäilen nyt kaiketi ensimmäistä kertaa. Ohjeita on neljä sivua. Liikkeelle lähdetään siitä, että kun kysymyksessä on kielen vapaaehtoinen opiskelu, se on suoritettava jos mahdollista kokonaan ilman kotityötä. Lopussa todetaan, että jos opettaja epäilee valmiuttaan tarttua tähän uuteen oppiaineeseen, hän voi edellä kuvatun opetusmenetelmän varassa päästä toivottuihin tuloksiin, vaikka aluksi tuntisi olevansa luokassa vain ”primus inter pares”.
Ohjeiden viimeinen virke taitaa olla yleispätevä aiheesta riippumatta: ”Äidinkielen opettajan sopinee kaikista vähimmin epäillä ryhtymistä työhön, joka oleellisesti täydentää hänen ammattitaitojaan sekä koituu suurimmaksi hyödyksi hänen edustamalleen oppiaineelle.”
80 vuoden kuluttua, ehkä jo aiemmin, nykyajan äidinkielen oppikirjoja luultavasti vatvotaan esimerkkeinä juurettomasta ja naiivista maailmankuvasta, jossa uskottiin kaiken hoituvan, kun vain viestitään enemmän ja paremmin, keskustellaan ongelmista, ollaan tasa-arvoisia ja ennen kaikkea suvaitsevaisia. Kiinnitetään myös huomiota oppilaiden kosiskeluun, joka ilmenee kirjojen viihteellisessä ulkoasussa, asiasisällön suhteellisen pienessä osuudessa ja esimerkkien valitsemisessa ”nuorisoa kiinnostaviksi”.
Toki voi myös olla, että niitä tutkii enää hyvin pieni piiri, joka on kiinnostunut muinoin puhutusta ”suomen kielestä”. He saattavat pohtia, miten oppikirjojen tekijätkään eivät nähneet sitä muutosta, jonka keskellä he elivät.