8.7.

Olin juuri muuttanut kotoa pois, makasin sängyllä ja tuijotin seinää. Seinä oli valkoinen. Se oli hirvittävän valkoinen, kauhistuttavan valkoinen. Soitin äidilleni ja itkin, minua niin ahdistaa tuo valkoinen seinä, sen valkoisuus, ja se, ettei se ole mitään muuta kuin valkoinen! Äiti kuunteli ja yritti ymmärtää, muttei ymmärtänyt. Mene lääkäriin, hän sanoi. Mutta minä en halunnut mennä lääkäriin. Jatkoin seinän tuijottamista ja itkemistä enkä ymmärtänyt miksi minusta tuntui niin pahalta.

Vähitellen aloin ajatella, että oli täysin oma syyni, että seinä oli vain valkoinen. Tai eihän siitä ollutkaan kyse, että seinä ei ollut muuta kuin valkoinen, vaan siitä, etten minä osannut sanoa siitä muuta. Että minussa ei ollut tietoa ja että minussa ei ollut kieltä. Että jos minussa olisi ollut tietoa ja kieltä, olisin voinut tehdä tuosta seinästä ihan mitä itse halusin. Jos minulla olisi ollut enemmän tietoa, ja jos minulla olisi ollut enemmän kieltä, tarkempia sanoja, seinä olisi ollut paljon enemmän kuin valkoinen.

Olisin voinut esimerkiksi oppia nimeämään kohdan, jossa seinä kohtaa katon. Olisin voinut oppia tunnistamaan maalin, jolla seinä oli maalattu. Sitä paitsi valkoisessa on paljon sävyjä, olisin voinut oppia tunnistamaan valkoisen eri sävyt! Mitä kaikkea valkoisesta onkaan kirjoitettu, mihin kaikkeen sitä onkaan verrattu. Ja mitä seinä merkitsee, mitä se on merkinnyt kautta aikojen! Valkoisesta seinästä voisi kirjoittaa paksun kirjan, kymmenen paksua kirjaa. Se oli lohdullista.

Olin onneton, kun seinä oli valkoinen. Kun siihen tuli sävyjä, olin onnellisempi. Mutten silti voinut olla pitämättä suurena huijauksena kaikkea tuota kieltä, jolla sen koristelin. Ja nyt minusta tuntuu, että olin tärkeässä paikassa silloin, kun surin tuota seinää, sen valkoisuutta, vaikken uskaltanut siihen paikkaan jäädä.

Ja nyt minusta tuntuu, että olen silloin viisas, kun en enää tarvitse kaikkea tietoa ja kaikkia sanoja. Kun voin sulkea kirjat ja hiljentää äänet. Kun voin hyväksyä sen, että se seinä todellakin on vain valkoinen, jos sitäkään, ja olkoon niin.

Kerran olin hetken viisas. Olin lähtenyt kaverini kanssa Tallinnaan kahden skottipojan perään, jäimme koko yöksi sinne juhlimaan ja istuimme paluumatkalla laivan kannella ja joimme kuohuviiniä. Katsoin taivasta ja ajattelin, etten osaa sanoa siitä mitään muuta kuin että se on sininen, jos sitäkään, ja nimenomaan tuo sanattomuus tuntui hyvältä, se, ettei aina tarvitse puhua, täyttää tilaa sanoilla. Olin vailla ajatuksia, vailla kieltä, vailla kulttuuria. Olin tyhmä, oikea varsinainen juntti, ja viisas, samaan aikaan.